Kaikki muuttavat muotoaan, kiinnostukset vaihtuvat, elintavat muuttuvat ja ympäristökin muuttuu.
Blogi elää ja muuttuu samassa tahdissa kuin minäkin. Joskus kiinnostaa enemmän ruoka, toisinaan taas käsityöt tai sitten jokin totaalisen muu asia.
Törmäsin niiden tekemieni sukkien omistajaan ja hänellä sattui olemaan jopa ne sukatkin jalassa, joten sain sittenkin kuvan sukista.
Pitsikuvion sain Ullan Mutkitellen-sukista. Sukkien väri oli kuulemma täydellinen.
Seuraava tehtävä minulla oli neuloa sukat kuviolangasta. Oli muuten minun ensimmäiset moniväriset sukat.
Minulla ei ollut harmaintakaan hajua siitä minkä näköiset sukista loppujen lopuksi tuli. Yllätys oli suuri kun huomasin kuvioinnin ja värityksen muistuttavan revontulia. Väriraidatkin muodostuivat mukavasti siten että tuo minua ärsyttävä oranssinpunainen väri jäi enimmäkseen sivuille ja keskellä oli sitten iso vihreä alue. Tiimalasikantapää ei näköjään oikein sovi tällaisiin sukkiin. Siinä kun neulotaan kerran koko sukka ympäri siinä vaiheessa kun kavennukset on tehty ja kuten kuvasta huomaa, niin punainen katkaisee ilkeästi vihreän raidan ja vihreä taas katkaisee punaisen raidan.
Nyt olen tämän viikon ollut kuumeessa ja päivän kuluksi sitten päädyin tekemään kolmannelle henkilölle lahjaksi sukat. Kuvio on peräisin kirjasta Kauneimmat neulemallit, Lesley Stanfield.
Kaikissa näissä sukissa on käytetty lankana Gjestal Superwash Sport ja yhteen sukkapariin on mennyt kaksi vyyhtiä lankaa eli 100 g. Alunperin meinasin ostaa vain tavallista villalankaa, mutta sitten tuli mieleeni että yksikään näiden sukkien omistajista ei ole oikeaa villaa koskaan käsitellyt eivätkä luultavasti siten myöskään tiedä pesuohjeita, joten päädyin ostamaan pesunkestävää villalankaa. Sukkia antaessa annoin myös vyyhdin lapun, josta näkevät vielä tarkemmat pesuohjeet.
Huomasinpa tuossa että minulla on jäänyt kokonaan postaamatta viimeisin esitykseni.
Tämä on viime joulukuulta Pole4Fitin joulujuhlista.
Vaikka en ollut ehtinyt vielä saada voimiani takaisin kilpirauhasen ongelmien vuoksi ja kykeneväisyyteni tekemään liikkeitä vaihteli todella paljon eri päivinä ja tunteina, niin pakko minun oli kuitenkin änkeytyä esitykseenkin mukaan. Tuloksen näkeekin sitten selkeästi kohdassa 1:35, kun minä satun olemaan vielä parrasvaloissa keskellä videokuvaa ja yht'äkkiä voimat eivät riittäneetkään tekemään liikettä jota olin kuluvana viikon harjoitellut monia kertoa.
Toivottavasti toivun tänä keväänä nopeammin, jotta pääsen osallistumaan täysissä voimin sitten kevätjuhlaan ja töpeksimään siellä sitten toisella tavalla.
Niinhän siinä sitten kävi että maanantaina tipahti postiluukusta kirjekuori sisältäen struuman leikkauspäivän. Yllätyksekseni leikkaukseni on jo kahden viikon päästä. Ei paniikkia ei, pitää vain saada työt siihen malliin ennen sitä että voi jäädä hyvillä mielin määrittelemättömän pitkäksi aikaa sairauslomalle. Sen pituudelle kun en ole löytänyt mitään vakioarvoa ja lääkärikään ei uskaltanut sanoa arviota. Joillakin sairausloma on ollut vain yhden viikon ja toiset ovat joutuneet olemaan sairauslomalla parikin kuukautta. Olen selkeästi työnarkomaani, sillä osittain toivon kuuluvani tuohon ensimmäiseen ryhmään.
Tänään peruutin osan treeneistäni, sillä minulla on jäljellä 10-kerran kortissa enää yksi kerta ja kiitos tuon tarkasti määritellyn sairausloman pituuden en uskalla ostaa uutta korttia. Ensi viikolla on sitten viimeinen treenikerta ennen leikkausta, jonka jälkeen saan sanoa hyvästit treeneille pitkäksi aikaa. Tosin olen suunnitellut että siihen asti kunnes saisin alkaa taas treenaamaan keskityn jalkojen venyttelyihin. Ne kun eivät sillä tavalla rasita ylävartalon ja kaulan lihaksia, mutta ovat hyödyksi myöhemmin spagaattiin mentäessä.
Ensi viikolla minun pitää käydä verikokeissa ja pari päivää ennen leikkausta on tutustumiskäynti osastolle ja lääkärin haastattelu. Tuota tutustumiskäyntiä varten pitää kuulemma varata koko päivä aikaa. Aika hämmentävää varsinkin kun Kirurgisen sairaalan tututustumiskäyntiin ja lääkärin haastatteluun riitti maksimissaan pari tuntia.
Mistä tulikin mieleeni että mitä ilmeisesti olen ottanut tavoitteeksi käydä kokeilemassa HYKSin jokaisen sairaalan leikkaussalia. Tähän mennessä minulla on jo kokemusta Meilahden, Naisten klinikan ja Kirurgisen sairaalan leikkaussaleista ja nyt on vuorossa Jorvin sairaala.
Nyt pitää alkaa vähitellen miettimään mitä ottaisin mukaani osastolle. DS lähtee ehdottomasti mukaani. Se oli seuranani parilla viimeisellä kerralla. Ehkä jokin kirja voisi olla myös. Ja koska minulla ei ole edes tietoa siitä kauanko osastolla ollaan, niin voisin ottaa jonkun neulomuksenkin.
Olen tässä kohta puolitoista vuotta hautonut yhtä neuletakkiamallia, joka alkaisi olla vähitellen kypsä toteutukseen. Harmi vain että se vaatisi kyllä sitten mukaani melkoisesti lankaa ja valtava määrä papereita, joista voisin lääketokkurassa yrittää selvittää miten neuloa takki.
Toisaalta ostin aivan vast'ikään liukuvärjättyä lankaa uutta huivia varten, paitsi että minulta puuttuu vielä malli mihin käyttäisin sen langan.
Kolmas vaihtoehto olisi sukat. Muistelin ostaneeni muutama vuosi sitten vinkeän väristä lankaa, josta suunnittelin tekeväni sukat. Tosin olen nyt viime aikoina todennut että saadakseni sukkien valmistumisen kestämään pitempään kuin yhden päivän tarvitsen siihen jonkun pitsikuvion ja se taas merkitsee että pitäisi alkaa etsimään sitä mallia.
Viime aikoina olen todennut myös tarvitsevani uudet säärystimet. Siihenkin löytyisi lankaa, mutta kun haluaisin saada niihinkin jotain kuviota tasaisien sijaan.
Mitä ilmeisesti sairauslomalla keskityn sitten neulomiseen kun noita vaihtoehtoja tekemiselle tuntuu löytyvän oikein kunnolla... kunhan vain saan valittua mallin mitä haluan toteuttaa.
Sitten kun pääsen sairaalasta kotiin, niin olen varmaan todella pulassa. Tiedän PS3:n kuiskuttelevan korvaani ehdottaen muutamaa pelisessiota. Lankavyyhdit imartelevat neulomuksilla ja kangasläjät sekä uusi ompelukone taas ehdottelevat suorasukaisesti uuden tyylisiä vaatteita. Puhumattamaan lukuisista uusista kirjoista joita olen hankkinut täyttämään kirjahyllyn tyhjät aukot.
Tämän piti olla postaus tekemistäni sukista, mutta kun menin antamaan sukat jo pois ennen kuin muistin ottaa niistä kuvaa. Joten tämä on sitten tällainen härö epämääräinen postaus.
Viime aikoina on ollut paljon keskustelua suomalaisten rasismista ja onko sitä vai ovatko kaikki vain ulkomaalaisten kuvitelmaa.
Rasismi on yhtä kavala tauti kuin koulu- ja työpaikkakiusaaminen. Niistä ei puhuta ja niiden olemassa oloa ei haluta myöntää. Rasisti sanoo vain vitsailleensa, mutta tosiasiassa hän on loukannut toista ihmistä hyvinkin pahasti. Samalla tavalla koulu- ja työpaikkakiusaajat sanovat vain vitsailleensa, kun kiusattu samaan aikaan miettii itsemurhaa. Se ero rasistilla ja kiusaajalla on että ihmiset uskaltavat olla julkisesti rasisteja, mutta kiusaajat yrittävät tehdä oman haittansa hieman piilossa. Ja kaikki rasistin ympärillä olevat ihmiset ovat niitä samoja 0-sieluisia ihmisiä, jotka pyörivät myös koulu- ja työpaikkakiusaajan ympärillä välittämättä tapahtuvasta kiusaamisesta tai sitten vähättelevät asiaa.
Teini-ikäisenä olisin väittänyt kiven kovaan että Suomi ei ole laisinkaan rasistinen maa. Toisaalta tunsin jo silloin erään lapsen, joka oli luontaisesti rasistinen vaikka hänen perheensä ei ollut mitenkään rasistinen. Jos joku väittäisi minulle että tuollaisia lapsia on olemassa, niin sanoisin puhujaa valehtelijaksi, mutta ikävä kyllä tunsin todellakin tuollaisia lapsia ja rasisteina he ovat pysyneet aikuisinakin.
Kymmenen vuotta sitten olisin väittänyt että rasisteja on ainoastaan alimmissa palkkaluokissa, missä rasistit näkevät ulkomaalaiset uhkana heidän elämiselleen. Hehän veisivät heidän työpaikkansa ja kaikki KELA-etuudet. Ylemmissä palkkaluokissa ei tällaista vaaraa silloin ollut, sillä kaikki halukkaat saivat työpaikan ja porukkaa jouduttiin palkkaamaan ulkomaita myöten.
Viime vuosina olen alkanut kääntymään uskossani siihen että rasisteja löytyy kaikkialta. Olen myös huomannut että ihmiset ovat muuttuneet aina vain agressiivisemmiksikin.
Minulla on täällä Helsingissä niin suomalaisia kuin muista maista kotoisin olevia ystäviä, joten heiltä kuulee ajoittain melkoista tekstiä suomalaisten rasistisuudesta. Mutta ei siinä kaikki. Olen joutunut myös itsekin melkoisiin käsittelyihin.
Joskus olen avustanut jotain ystävääni hoitamaan asioitaan valtion toimistoissa ts. olen ollut taustalla tulemaan tarvittaessa avuksi kieliongelmissa. Kun itse on vain taustalla kuuntelemassa mitä toiset keskustelevat tulee huomanneeksi kaikenlaisia pieniä vivahteita ihmisissä. Äänensävy, eleet ja liikkeet kertovat karua totuutta Suomessa olevasta asennevammasta. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun asiakaspalvelija tajuaa minun kuuluvan seurueeseen, niin alkaa hoitamaan asiaa suoraan minun kanssani ja unohtaa täysin että hänen oikea asiakkaansa onkin se ulkomaalainen hänen nokkansa edessä enkä minä siellä taustalla. Siinä vaihessa hänen asenteensakin muuttuu melkeinpä hunajaksi, paitsi silloin kun hänen pitää selvittää asiaa varsinaisen asiakkaansa kanssa.
Useamman vuoden huomion olen tehnyt julkisia kulkuvälineitä käyttäessäni. Suomalaisilla tuntuu olevan erittäin tarkka istumajärjestys julkisissa paikoissa eli miten aletaan täyttämään penkkejä matkustajista. Siinä vaiheessa kun on pakko mennä istumaan jonkun viereen, niin ensimmäisinä hyväksyttävinä vierustovereina ovat muut suomalaiset (toki siihen sitten vaikuttaa vierustoverin ikä, sukupuoli ja ulkonäkö). Vasta sen jälkeen mennään istumaan selkeästi ulkomaalaisen viereen. Kaikkein alimpaan kastiin tuntuvat kuuluvan musliminaiset. Heidän viereen ei kukaan halua mennä istumaan ennen kuin viimeinenkin muu paikka on täytetty ja sittenkin moni jää mieluummin seisomaan. Pitkän aikaa asiaa seurattuani päätin kokeilla onko asia todellakin noin. Laitoin päähäni huivin samalla tavalla kuin useimmilla musliminaisilla ja menin julkisiin. Yli puolet matkoistani sain pitää itselläni kaksi penkkipaikkaa vaikka normaalisti viereeni istuu hyvinkin nopeasti joku muu. Ruuhkabusseissakin paikka pysyi tyhjänä vaikka ihmiset joutuivat seisomaan käytävillä. Pari vanhaa mummoakin päättivät mieluummin seisoa kuin lepuuttaa jalkojaan. Huivilla on mahtava voima.
Olen vähentänyt rajusti tanssimassa käymistä, sillä osa ulkomaalaisista ystävistäni ovat miehiä. Minä + ulkomaalaiset miehet ovat jotain, joka saa suomalaiset miehet sekoamaan baareissa. Niin kauan kuin oleskelen/tanssin yksin tai naisten seurassa tai suomalaisten miesten seurassa, niin suomalaiset miehet ovat nautakarjaa. Mutta siinä vaiheessa kun ulkomaalainen mies tanssittaa tai juttelee kanssani, niin suomalainen mies näkee punaista. He tulevat häiriköimään ja käyttäytyvät kuin olisin halpa huora, jota saa käsitellä ja haukkua miten haluaa. Siitä illanvietosta menee hyvä maku hyvin nopeasti pois ja jäljelle jää hyvinkin hämmentynyt ja likainen fiilis.
Ennen kuin joku sanoo ettei heillä ole ollut mitään tuollaisia ongelmia, niin epäilen että jotenkin tähän ongelmaani liittyy myös ulkonäköni. Ei niinkään vaatteet joita pidän ylläni vaan kasvonpiirteet. Pari suomalaista ei-niin-normaalin-näköistä miespuolista ystävääni ovat sanoneet että kanssani kulkiessaan he tuntevat epämiellyttävän tuntoista tuijotusta muilta suomalaisilta miehiltä.
Mistä päästäänkin tähän seuraavaan aiheeseen, johon myös liittyy rasistisuus. Luin tänään seuraavan blogi-postauksen "Ulkomaalaisena töissä - omassa maassaan ". Siinä täysin suomalaista miestä on monesti luultu ja kohdeltu kuin ulkomaalaista saaden samat rasistiset ryöpytykset kuin ulkomaalaisetkin. Leukaleikkauksen jälkeen minulta on muutaman kerran tiedusteltu että olenko mahdollisesti arabialainen ja pari kertaa olen saanut kaupassa palveluakin englanniksi. Siis mitä ihmettä? Minusta en kyllä näytä tippaakaan arabialaiselta vaaleine hiuksineni, sini-vihreä-harmailla silmillä ja valkoisella ihollani. Sitä eivät ymmärrä edes ystäväni. En ole keksinyt mitään muuta syytä kuin että leikkauksen myötä kasvojeni muoto on muuttunut paljon ja nyt tulee verenperintöni Lapista esille enemmän kuin aiemmin. Ehkä tämä jää ikuiseksi mysteeriksi minulle.
Minua alkaa ahdistamaan tämä jatkuva odottaminen. Tälläkin hetkellä odotan tapahtuvaksi kahta asiaa.
Ensinnäkin raudoista eroonpääsemistä. Se on kuitenkin sinällään pieni odotus, sillä se ei vaikuta juurikaan muuhun elämään ja siitä on lyöty jo aikakin lukkoon.
Toinen on struuman leikkaus. Olen saanut virallisen kirjeen siitä että olen leikkausjonossa, mutta aikaa ei ole vielä tiedossa. Kirjeessä oli maininta vain 3 kuukauden aikavälistä. Se turhauttaa ja ahdistaa. Se turhauttaa todella todella paljon. Viime vuoden kevät oli täysin samanlainen. Koko kevään odotin ilmoitusta leikkaukseen pääsystä, enkä uskaltanut tehdä mitään suunnitelmia kuukautta pidemmälle aikavälille. Nyt on sitten sama homma. En pysty tekemään mitään suunnitelmia pitkälle aikavälille. Kaikki aktiviteetit suunnittelen vain kuukauden verran eteenpäin ja sen vuoksi joudun maksamaan harrastuksistanikin huomattavasti enemmän.
Onneksi voin haaveilla. Haaveilla siitä mitä tulen tekemään sitten kun leikkaukset ovat ohi.
Mutta nyt hoidetaan ensin tuo struuma pois ja laitetaan kroppa kuntoon.
Kävin joulukuussa Gamma-kuvauksessa. Jouduin lopettamaan kilpirauhaslääkityksen 3 päivää ennen kuvausta ja päivää ennen kuvausta kävin hakemassa radioaktiivisen jodi-tabletin.
Huvitti kovasti tuolla lääkkeenhakureissullani se että menin sinne sovitun mukaiseen aikaan ja koska siellä tuntui olevan ruuhkaa, niin tietenkin jouduin odottamaan kuten kaikki muutkin. Yhdessä välissä paikalle saapui eläkeläisrouva. Hän istui paikalleen ehkä 5 minuuttia ja sen jälkeen alkoi aivan valtava älämölö kun hän on joutunut odottamaan jo niin pitkään. Eivätkö he nyt vain voisi antaa hänelle lääkettä, kun hän on niin niin kovin pitkään joutunut odottamaan. Siinä vaiheessa nostin päätäni kirjasta ja vilkaisin kelloa. Nii-in, minä olin odottanut siinä vaiheessa jo yhden tunnin vuoroani. Se hyvä puoli tuossa älämölössä oli että hoitajat tajusivat minun istuneen odotustilassa jo todella pitkään ja ottivat minut hoiviinsa pahoitellen pitkää odotustani.
Radioaktiivinen jodi aiheuttaa hämäriä sivuvaikutuksia. Koko päivän minua milloin palelsi, milloin oli hiki tai joka paikkaa kutitti. Yhdessä välissä tunsin kuinka alahuuli tuli tulikuumaksi ja minuutin sisällä siihen pomppasi sentin halkaisijalla oleva patti. Patti hävisi itsestään 5 minuutin kuluessa ja parin tunnin sisällä myös patin kohdalla ollut punertavuuskin hävisi.
Itse gammakuvaus sujui melko kohtuullisesti. Kuvauksen ajan piti maata täysin paikoillaan ja tietenkin ensimmäisen viiden minuutin aikana alkoi nenää kutittamaan ja kutina vain jatkui koko puolituntisen ajan.
Mitään yllättävää ei kuvauksesta löytynyt, joten nyt olen leikkausjonossa Jorvin sairaalaan. Mielenkiinnolla odotan päätyykö leikkaus olemaan samoihin aikoihin kuin viime vuoden leikkaukseni oli. Toivon kuitenkin ettei siitä nyt kuitenkaan tule joka vuotista tapaa.
Lääkitys ja ilmeisesti myös radioaktiivinen jodi tekevät tehtäviään. Liikatoiminnasta johtuvat oireet ovat hävinneet, mutta ikäväkseni olen huomannut viime aikoina vajaatoimintaan viittaavia oireita. Lisäksi struuma on alkanut kasvamaan. Enää minun ei tarvitse venyttää kaulaani ja nielaista nähdäkseni sitä. Kohouma näkyy melkeinpä jatkuvasti, kun vain tietää mitä kohtaa katsoa.
Lääkäri käski minun pienentää lääkitystäni yhteen pilleriin päivässä, joten toivon mukaan oireet lähtevät lievenemään nopeasti.
Äkkiä se aika rientää. Erostani on jo kohta 2 vuotta. Vaikka uuden elämän aloittaminen silloin tuntui todella vaikealta, niin enää se kaikki on vain muisto vain jostain vanhasta.
Ainoastaan silloin tulee hieman hämmentävä olo kun olen kaupassa jollain pelihyllyllä ja bongaan jonkin pelin mitä minulla ei ole. Hetken aikaa käy mielessä että tuo peli pitää saada, mutta vähän pitempään analysoituani toteankin ettei se peli ole edes minun makuuni vaan ennemminkin exäni makuun.
Tämän pari vuotta olen ollut hieman tuuliajolla pelien suhteen kun en enää oikein tiennyt millaisista peleistä minä oikeasti pidän. Tuona aikana yritinkin sitten loppuaikoina vältellä pelihyllyjä etten vahingossakaan osta vääränlaista peliä. PS3:n ostettuani exäni avusti minua löytämään edes yhden minun tyylisen pelin ja muut kaverit sitten avustivat löytämään läjän "vääränlaisia" pelejä.
Viime syksynä törmäsin PlayStationin tarjoukseen heidän Plus-paketistaan. Sain alle 40 euron hinnalla vuodeksi Plus-paketin, jolla pystyy heidän PS Storesta latamaan joitain pelejä ilmaiseksi ja toisia halvemmalla. Pitkään mietin raaskinko maksaa 37,45 euroa (Tarjous on näköjään tätä kirjoittaessanikin vielä voimassa) siitä että saan ladata pelejä joista en pidä. Mutta tehtyäni laskelmia ja pohdittuani asiaa pitkään tulin siihen tulokseen että vaikka joka kuukausi lataisin yhdenkin väärän pelin, niin kyseisen pelin hinnaksi tulisi reilu 3 euroa tuolla tarjouksella ja jos lataisin kaikki mahdolliset PS3:lle saatavilla olevat pelit niin hintaa tulisi yhdelle pelille 0,96 euroa. Ei paha ollenkaan. Samalla saisin kartoitettua minkälaisista peleistä oikeasti pidän ja kokeiltua sellaisiakin pelejä joita ei kivijalkakaupasta saa.
Eihän PlayStation Plussassa ole tarjolla viimeisimpiä pelejä, mutta tuolla hinnalla en sitä odotakaan. Toisaalta taas en ole valmis maksamaan maltaita peleistä, jotka joudun mahdollisesti jossain vaiheessa poistamaan konsoliltani sen rajoitetun tilakapasiteetin vuoksi. Poiston jälkeen peliä ei voi ladata uudestaan ellei sitä ole tarjolla PS Storessa. Mutta siihen mennessä tiedän varmasti pidinkö pelistä vaiko en. Jos pidin pelistä niin aivan hyvin voin ostaa kiekon omakseni ja jos en pitänyt niin en sitä peliä tule jatkossa kaipaamaankaan.
Pitkästä aikaa jotain puhetta peleistä. Vaikka kiirettä pitään, niin onnistuin kaapimaan yhtenä viikonloppuna sen verran aikaa että sain pelattua Machinariumin läpi.
Machinarium on mukava pieni peli, jonka pelaa läpi yhdessä viikonlopussa ja sinä aikana ehtii jopa käydä kaupassa, siivota, pyykätä ja tehdä ruokaakin. Kyseessä on puzzle-peli, jossa pieni robotti haahuilee kaupungin läpi keräten ja yhdistellen tavaraa saaden aikaiseksi jotain apuvälineitä ongelmien ratkomiseksi. Henkilölle, joka on nuoruutensa viettänyt Monkey Islandin ja muiden vastaavien seurassa, tämä peli on todella helppo. Vaikka peli sujuikin kuin vettä vaan, niin tällaisia pelejä ei enää nykyään juurikaan löydä, joten nautinto oli suuri ohjainta kliksutellessa.
Kuten kuvista näkee on pelin värimaailma hyvin ruosteinen ja puukynäväritteinen. Musiikki on miellyttävää ja itseasiassa jopa niin neutraalia etten enää edes muista sitä.
Pelissä on saatavilla kahden tasoisia vihjeitä. Aina saatavilla olevalla
vihje on vain kuva lopputuloksesta. Pienen minipelin takana olevassa
vihjeoppaassa on taas kohta kohdalta selostus mistä ja kuinka mikäkin
tarvittava osanen saadaan kerättyä ja mitä sillä pitää oikeastaan tehdä.
Itse päädyin tekemään niin että ensin ratkoin alueen tehtävän ja sen jälkeen menin huvikseni kliksuttelemaan minipelin läpi nähdäkseni vihjeen piirrokset.
Toteutuksena tämä on sen kaltainen peli että se pitäisi toimia täysin ongelmitta aivan millä plättiksellä tahansa ja voisi olla itseasiassa jopa mukavampi matkapelinä jollain tabletilla kuin kotona sohvalla pelattavana.
Seuraava tehtävä minulla oli neuloa sukat kuviolangasta. Oli muuten minun ensimmäiset moniväriset sukat. 
