Menin sitten lukemaan Iltalehden
Minä en kiusaa 2008 -osion. Teki todella pahaa lukea
Aleksin ja
Jessen tarinat. Niistä tuli mieleeni omat aikani koulussa ja itseeni kohdistuneet kiusaamiset. Ne eivät olleet ollenkaan niin pahoja kuin mitä Aleksin ja Jessen kohdalla, mutta edelleenkin ne raastavat mieltä ja aiheuttavat mielipahaa.
Usein kuulee miten kiusatut joutuvat vaihtamaan koulua, kun kiusaaminen menee liian pahaksi. Tämä on aivan väärin. Henkilö, joka on henkisesti täysin murrettu, pakotetaan siirtymään toiseen kouluun. Ajatuksena uuden alun saaminen tuntuu hyvältä, mutta miten sosiaalisilta taidoiltaan sirpaleiksi revitty henkilö kykenee/uskaltaa ottaa yhteyttä tuntemattomiin ihmisiin? Parempi olisi siirtää kiusaajat toisiin kouluihin, jolloin laitetaan heidän sosiaaliset taitonsa koetukselle.
Tässä minun tarinani kiusaamisista.
Koulutieni ei alkanut ollenkaan masentavasti kuin noilla pojilla, sillä onnekseni kävin luokat 1-4 pienessä kyläkoulussa ja siellä oloaikanani ei ketään kiusattu. Me kaikki olimme yhtä suurta kaveriporukkaa ja jokainen sai opiskella enempi vähempi omaan tahtiinsa. Pikkuriitojahan kavereidenkin välille syntyy, mutta en tuntenut että joku olisi joutunut kiusan kohteeksi. Suurimmat ongelmamme tuli siinä vaiheessa kun koulussa sattui olemaan kaksi saman etunimen omaavaa oppilasta. Meille ei tullut edes mieleenkään alkaa toista kutsumaan sukunimellä tai käyttämään heidän toista etunimeään, sillä heidän kutsumanimensähän oli heidän ensimmäinen etunimensä eikä heillä ollut mitään lempinimeäkään olemassa. Joku keksi sitten että isompaa/vanhempaa kutsutaan iso-Janneksi ja pienentää/nuorempaa pikku-Janneksi. Ilmeisesti molemmat olivat ihan tyytyväisiä noihin nimiinsä tai ainakaan en muista heidän vastustaneensa noita nimiä. Molemmat joutuivat sietämään noita etuliitteitä silloin kun olivat molemmat läsnä.
Koulukiusaus alkoi siinä vaiheessa kun perheeni joutui muuttamaan ja jouduin suurempaan kouluun, jossa yhdessä luokassa oli enemmän oppilaita kuin kyläkoulussa oli ollut yhteensä. Parit ensimmäiset kuukaudet olivat totuttelua ja uusien ystävien hankkimista. Mutta sitten alkoi kiusaamiset, enimmäkseen henkiset mutta myös fyysistäkin jonkin verran. Minusta tuntui että koko luokka oli minua vastaan, mutta kun näin jälkeen päin miettii niin ehkä siinä oli loppujen lopuksi vain 5 kiusaajaa ja 26 vierestä yllyttäjää.
Kaikkein pahimpana tuona aikana oli se että en oikeasti enää tiennyt ketkä olivat ystäviäni ja ketkä kiusaajiani. Hetken ystävinäni olleet saattoivat yht'äkkiä kääntää takkinsa ja laverrella kaikenlaista kiusaajille. Muutaman viikon päästä he olivat taas ystäviä, kunnes jälleen heillä oli jotain uutta kiusauksenaihetta annettavanaan.
Fyysinen kiusaus loppui oikeastaan sillä hetkellä kun annoin samalla mitalla takaisin ja selätin pojan, mutta erityisesti tyttöjen harjoittama henkinen kiusausta en kyennyt lopettamaan. Minulla ei ollut mitään pahaa sanottavaa heistä ja koska minuun ei koskettu fyysisesti en voinut heitä motatakaan.
Kuudennella luokalla olin jo niin hajalla että se vaikutti todella paljon arvosanoihini ja suoraan sanoen elämänhaluni oli melkoisen matalalla. Aloin saamaan kotona raivonpuuskia, puhuin kuolemasta niin itseni kuin kiusaajienikin ja rukoilin muuttoa jonnekin muualle.
Vanhempani kuuntelivat minua ja muutimme toiselle paikkakunnalle, jossa toivoin saavani uuden alun. Nuo kaksi vuotta olivat kuitenkin ehtineet tehdä todella paljon vahinkoa sielulleni ja avoimesta, kaikkien auttajasta tuli hiljainen, sulkeutunut hyssykkä. Sain yläasteella jonkin tason ystäviä, mutta en uskaltanut avautua ja keskustella heidän kanssaan. Pelkäsin koko ajan että puheenaiheemme leviäisivät ympäri koulua ja alkaisi taas kiusaaminen. Sain yläasteella myös uusia kiusaajiakin, osa oli jopa sellaisia etten tietänyt edes millä luokalla ja minkä nimisiä he olivat. En jaksanut enää välittää kiusaajistani ja oikeastaan muistakaan ihmisistä. Rakensin ympärilleni kuitenkin sen verran vahvat muurit, etteivät kiusaajat kyenneet enää murtamaan mieltäni. Heidän yrityksensä saivat minut halveksimaan heitä, manaamaan heidän tulevaisuutensa syvälle suohon, nauramaan kun he kännissä örvelsivät ja itkivät sydänsurujaan. Tein päätöksen että heidän takia en elämästäni luovu vaan näytän heille miten maasta ponnistetaan menestykseen.
Arpeja nuo ajat jättivät. Edelleenkään en pysty avautumaan edes ystävilleni kuin vasta monen vuoden jälkeen. Jos silloin seuraan sattuu joku hieman tuoreempi ystävä, vetäydyn kuoreeni kunnes opin luottamaan häneenkin.
Jo viidennellä luokalla tein päätöksen etten lapsia tähän elämään hanki. En halua saada sitä suurta häpeää ylleni että lapseni olisi kiusaaja, enkä myöskään halua että lapseni olisi jossain välissä kiusattu. Joten parempi vaan ettei lasta ole ollenkaan.
Halveksin teitä kiusaajat, toivottavasti en näe teitä enää koskaan!
