Mietin tässä lapsuuttani ja kaikki mielikuvat mitkä putkahtivat esille kertovat minun olleen melko vahva ekstrovertti. Kun oikein pinnistelen, niin mieleeni tulee kyllä myös hiljaisia hetkiä. Tosin nekin hiljaiset hetket ovat johtuneet siitä että olen ollut keskittynyt lukemaan sarjiksia tai muita lehtiä, jolloin mikään maanjäristys kyennyt herpaannuttamaan huomiotani lehdestä (Paitsi kutsu syömään herkkuja). Mutta muun ajan minä olen ollut se joka on ollut kaikessa suuna päänä menossa mukana ja edellä muita. Ehkä ekstrovertti on ollut silloin vahvempi puoleni ja introvertti heikompi puoleni.
Joskus aiemmissa jutuissa mainitsemani paikkakunnan vaihdos ja siellä tapahtunut koulukiusaus käänsi minut täysin introvertin puolelle. Oli niin paljon helpompaa kätkeytyä omaan sopukkaan kuin törmätä koko aikaa ryhmän henkiseen seinään. Silloin kun joku vaivautui seuraani olin enemmän kuin onnellinen siitä seurasta, tosin koko ajan pelkäsin että hän oli seurassani vain jonkun kolttosen vuoksi ja kääntäisi takkinsa heti kun olisi saanut haluamansa.
Peruskoulun päätyttyä opettelin feikkaamaan ekstroverttia (tai sitten opin miten aktivoida heikompana olevan ekstrovertin puoleni). Muiden ihmisten läsnäollessa olin ilopilleri, mutta yksin jäädessäni tuudittauduin takaisin rauhallisempaan puoleeni. En minä varmaan muuten miestäni olisi napannutkaan.
Työelämän aikana käytin ekstrovertin voimat työpäivään. Jolloin mieheni katseltavaksi jäi enää erittäin väsynyt introvertti, joka yrittää vaikuttaa pirteältä viimeisillään voimillaan.
Liian paljon raskasta on tapahtunut puolentoista vuoden aikana. Enää minulla ei ole voimia pitää roolia yllä edes työpäivän aikana, joten aivan kaikki saavat nähdä minusta hiljaisen omaan koloon pyrkivän puoleni. Ja tuntuu että sen vuoksi kukaan ei edes halua seuraani ja kaikki kaikkoavat pois läheltäni.
Syvällä sydämessäni tunnen kuitenkin pienen kaipauksen, kaipauksen päästä juttelemaan, touhuamaan tai vain olemaan jossain muiden ihmisten seurassa. Mutta mistä minä voisin saada voimaa noihin, sillä se voimavara tulee muista ihmisistä ja tällä hetkellä en jaksa jutella kenenkään kanssa.
Ja ne pienetkin voimavarat, joita saan joskus... käytän ne mieheeni.
Haluaisitko auttaa minut taas jaloilleni?
2 kommenttia:
Kirjoitat todella koskettavasti.Aivan samanlaisen suuntaisia ajatuksia on munkin mielessäni pyörinyt.Kiusatuksi joutuminen pilaa elämän/elämää.Siittä kokonaan toipuminen vie paljon aikaa.Mullakin se silti vaikuttaa nykypäivään siten,etten uskalla luottaa ihmisiin.Kun tapaan,jonkun esim.ekan kerran ajattelen et se ei varmaan pidä musta enää seuraavalla kerralla.Toivoisin kovasti silti ihmisten seuraan ja keskustella.Voimia ja jaksamista sulle!Vaihdellaan ajatuksia!
Ja jos ei saa käsiteltyä noita pahoja asioita menneisyydessään kunnolla, niin ne seuraavat herkästi mukana ja iskevät heti kun vastaan tulee tarpeeksi paljon vastoinkäymisiä laukaisten koko maailman hajalle.
Näistä ei myöhemmin selviä kovin helpolla yksinään, vaan siihen tarvitaan vähintäänkin ystävän tukea.
Sanotaan että ensimmäisen 10 sekunnin aikana ihminen luo mielikuvansa toisesta ihmisestä. Minä luon aina toisesta ihmisestä 100% positiivisen kuvan ja mielikuva muuttuu sitten ajan myötä henkilön käytöksen perusteella. Tällä tavalla ujoimmat, kiusatut tai muuten vain huonolla päällä olevat saavat vielä monen monta mahdollisuutta näyttää heidän ihana puolensa. Kun taas "pahat" ihmiset eivät kykene pitämään kaunista ulkokuortaan pystyssä tarpeeksi pitkään, vaan heidän sielunsa mustuus tulee näkyviin ajan myötä.
Lähetä kommentti