Dementia on mitä kauhein sairaus. En toivoisi sitä kenellekään rakkaalleni, enkä toivoisi kenenkään rakkaani koskaan joutuvan hoitavan dementoitunutta lähimmäistä.
Sairautta ei voi ymmärtää ennen kuin sen kohtaa. Ennen niin virkeä mummo onkin nyt vain apaattinen olento, joka odottaa päivien vierimistä ja kuoleman saapumista hiljaisuudessaan.
Pisara vierähti poskeani pitkin ja sydän huusi tuskaa tervehtiessäni mummoa. Hänen ilmeestään pystyi lukemaan ettei hän tuntenut minua. Sanottuani nimen hän ei edelleenkään vaikuttavan oikein kytkevän minua mihinkään. Olin hänelle täysin vieras henkilö. En ollut kukaan hänelle. Hän vain tuijotti minua hämmentyneenä ja yritti miettiä kuka kumma olin. Vaikka olin eräs hänen lempilapsenlapsistaan, elin hänen kanssaan pitkään ja kävin tämän tästä kyläilemästä. Kaikki yhteiset muistot olivat pyyhkiytyneet pois. Ainoastaan minulla säilyvät nämä muistot siihen asti kunnes ne häipyvät mielestäni pois.
4 kommenttia:
Kamalaa luettavaa. :( Voimia sinulle!
Tosi surullista.
Koita jaksaa se on kovaa kun läheinen on kyseessä. Vierestä seurannut.
Lähtiessäni hänen luotaan kävin katsomassa häntä vielä kerran.
Hän nukkui levollisesti.
Oli minulle parempi ettei hän ollut hereillä. Hän säilyy sydämessäni kauniina harmaahapsisena mummonani.
Lähetä kommentti