Mistä blogien nimet tulevat?

Lueskelin tänään Indiedaysin juttua Mistä blogien nimet tulevat?. Kaikenlaisen alkuperän selvittely on minusta kiinnostavaa ja myöskin se mistä ihmiset ovat saaneet päähänsä jonkin nimen. Miksi minulle on annettu nämä nimet ja mikä on niiden etymologia.

Nimen keksiminen on kyllä vaikeaa. Miten keksiä sellainen nimi että siihen on itse tyytyväinen ja se kuvaa blogia sen 10 vuodenkin jälkeen.
Tämä blogi, jota kirjoitan nyt ei ole ensimmäiseni. Ensimmäinen blogini roikkuu henkitoreissaan anellen että kirjoittaisin sinne edes vähän juttuja matkoiltani. Sen blogin osoite on tylsästi tkongas.blogspot.fi. Keksin osoitteen kiireellä juuri ennen ja tylsästi laitoin osoitteeksi silloisen työpaikkani käyttäjätunnukseni. (Jotenkin minulla on hämärä muistikuva että tuo osoitteen alkuosa oli samalla myös Bloggerin käyttäjätunnus.) Blogin otsikko "Matkani maailmalla" on sentään hieman ymmärrettävämpi. Avioeron yhteydessä suunnittelin vakavissani lopettaa tuon blogin kokonaan, mutta sitten tajusin että mitä todennäköisemmin teen reissuja ilman puolisoakin ja luultavasti tekisin ehkä jopa enemmänkin. Ja olenhan minä tehnytkin, vaikka en niistä ole erinäisistä tekosyistä mitään kirjoittanut. Lisäksi ensimmäisen erovuoden jälkeen huomasin että esimerkiksi äitini tuntui olevan enemmän huolissaan reissuistani eron jälkeen kuin silloin kun olin naimisissa. Joten jo pelkästään siitä syystä päätin jatkaa blogin pitämistä ja päivittämisiä edes silloin tällöin.

Toinen pitämäni blogi oli nimeltään Radagast. Kyseinen blogi on haudattu netistä samaan aikaan kun hautasin blogin päätähden eli kilpikonnani.

Kolmas blogi oli entisen mieheni yhteisessä ylläpidossa ollut B53, joka kertoi mitä kaikkea hankintoja suunnittelimme yhteiseen asuntoomme ja pohdiskeluja minkälaiset vempeleet olisi kivoja ja miten ne kehittyivät. Yllätys, yllätys, se blogi kuoli pois avioeron yhteydessä.

Tämä blogi syntyi palattuani takaisin Suomeen Budapestista. Silloin en voinut kuvitellakaan kirjoittavani arkipäiväisistä asioista johonkin niinkin "hienoon" kuin matkablogini, joten päätin haluta uuden blogin. Nimen keksiminen oli vaikeaa. Meinasin insinöörimäisen älykkäästi laittaa osoitteeksi tkongas2 ja luultavasti myös nimeksikin, mutta onnekseni hylkäsin idean. Sitten sen keksin. Hyräiltyäni pätkän erästä vanhaa lempiteleviomainosta ja päättäen hyräilyn mainoksen silloisen sloganiin, tajusin sen sloganin olevan se mitä haluan. Kyseessä on Valio Pingviinin tämän vuosituhannen alun mainoksia, juuri ennen kuin Nestlé osti sen. Yritin löytää Youtubesta kyseisen mainoksen, mutta ikäväkseni löysin ainoastaan tämän 15 sekunnin mittaisen pätkän, josta puuttuu se slogan. Täysversion lopussa pingviini kirjoitti aina "Minä täällä, hei!". Se oli lempimainoksiani ja se tuntui parhaiten kuvaavalta blogini sisällölle, josta ei minulla tuolloin ollut harmainta hajuakaan vielä. Osoite taas muodostui pyhässä yksinkertaisuudessaan noista kolmesta sanasta mitahei tai sitten suomeksi vääntäen mitähei.
Alla oleva linkki johtaa tosiaan tuohon Youtube-videoon mistä mainitsin yllä.

http://youtu.be/1DGh6xWsjjA?t=1m53s (Ikävä kyllä tästä videosta on poistettu mahdollisuus upotettuun linkitykseen.)

Vanttuut kosketusnäytöllisen puhelimen tuella

Tässä syksyllä tein elämäni ensimmäiset vanttuut/lapaset/tumput/rukkaset. Sisällytin niihin pienen erikoisominaisuuden, jota rakastan jo yli kaiken vaikkei vanttuut ole edes vielä käytössä.

Kylmällä säällä on yli kaiken inhottanut ottaa hanskoja pois voidakseni käsitellä puhelinta. Alkusyksystä käytössäni ovat olleet kynsikkäät. Mutta ilmojen viiletessä vaihdoin ne sitten kynsikkäisiin, joihin oli yhdistetty sormien päälle vedettävät lapaset. Kyllähän ne toimivat ihan ok, mutta esimerkiksi peukaloa ei pystynyt hyödyntämään laisinkaan puhelinta käytettäessä.
Sitten hankin itselleni sormikkaan, joissa oli peukalon, etusormen ja keskisormen kohdalla kohdat joilla sai käsiteltyä puhelinta. Homma toimi kohtalaisesti, mutta tuon kosketuspinnan suurus ja jäykkyys eivät kovinkaan tuoneet sulavuutta puhelimen käyttöön.
Päädyin sitten tekemään itse vanttuut ja ompelemaan niihin sopivan kokoisen pinnan puhelimen käsittelyä varten.

Vanttuut pienellä lisäominaisuudella

 Jos oikein tarkasti katsoo tuon yläkuvan oikean vanttuun etusormen kohtaa, pystyy näkemään pienen vaalean pisteen siellä.
Alla on lähempi kuva tuosta pisteestä.

Kosketusnäyttöön reagoiva piste

Kyseinen lanka on sähköä johtavaa lankaa. Siinä vaiheessa kun markkinoille on alkanut tulla näitä sormikkaita, joilla pystyy käsittelemään puhelimia, olen pohtinut voisiko tuota lankaa saada jostain.
Hankittuani alkukesästä itselleni uuden puhelimen, jonka näyttö käyttää hyväkseen ihon sähköjohtavuutta painalluksen voimakkuuden sijaan, aloin vakavissani miettimään uudestaan tuota sähköä johtavaa lankaa.
Löysin Etsystä myyjän nimeltään LNelkin, joka ilokseni myi hommaan sopivaa lankaa ja kohtuuhintaan.
Tumma lanka on joskus kaupan päällisinä saatua Raggegarn Maskinvaskbaraa ja sitä meni n. 70 gr. Valkoinen lanka on 7 veljestä ja sitä meni ehkä jopa pari grammaa.
Kosketusnäyttöpisteeseen meni lankaa 15 senttimetriä eli paljoa sitä lankaa ei todellakaan tarvitse, jotta puhelimen näyttö toimii.

Alla vielä videota ja mölinää tuon vanttuun toimivuudesta.

Yhtenä päivänä ennen kuin aloitin vanttuiden neulomista selitin innoissani suunnitelmia muutamalle itseäni reilusti vanhemmalle naiselle. Aikani selitin asiaa kunnes yksi naisista kysäisi "Mitä vanttuut ovat?". Aivot löivät hetken tyhjää ennen kuin tajusin että ehkei täällä Etelä-Suomessa ihmiset tiedä ihan kaikkia pohjoisen murresanoja, vaikkakin kyllä vanhemmalla väestöllä on yleensä ollut sen verran enemmän tietoa enemmän sanoista kuin nuorisolla. Hyvin nopeasti kuitenkin eräs toinen nainen selitti minun tarkoittavan lapasia.
Siitä alkaa olla kohta parikymmentä vuotta kun muutin pois Lapista ja näköjään edelleenkin pohjoisen sanat värittävät puhettani aiheuttaen hämmennystä ihmisissä.

Nyt olen alkanut haaveilemasta vanttuista tai sormikkaista, joissa olisi sähköä johtavaa lankaa etusormen ja peukalon kohdalla sekä selkämyksessä olisi jokin kuvio heijastinlangalla tehtynä. Kädethän lepattavat liikkuessa ympäriinsä ja näin voisi ehkä autotkin huomata jalankulkijan paremmin.

Onko mutsis siivooja?

Kuten sananlasku kuuluu, suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

Aamusella bussissa edessäni istui keski-ikäinen mies nautiskellen aamupalakseen HK:n sinistä. Hänen touhunsa hieman huvitti sillä vähän väliä hän vilkuili minuun kuin olisi pahanen poika tekemässä ilkivaltaa.
Makkaran viimeistä palaa pureskellessaan hänelle tuli selkeästi ongelma. Mitä ihmettä tehdä tyhjälle makkarapaketille. Hetken hän mietti ja sitten selkeästi aivoissa välähti. Hän päätti tunkea tyhjän paketin penkkien väliin.
Siinä vaiheessa minua alkoi kypsyttämään. Busseista löytää tämän tästä vaikka mitä penkkien välistä. Useimmiten ne ovat aamun Metro-lehti, mutta kyllä sieltä löytyy myös tyhjiä oluttölkkejä, jogurttipurkkeja, banaaninkuoria, omenan jämiä ja ylipäätänsä kaikkea mitä ihmiset keksivät syödä busseissa. Sottaisen roskan penkille ei mielellään halua istua.
Aloin pohtimaan miten asiasta mainitsen miehelle. Täällä pääkaupunkiseudulla ei koskaan tiedä millainen pipipää oikeasti toinen henkilö on. Tällaisista henkilöistä olen maininnutkin aiemmin. Päädyin odottamaan siihen asti kunnes mies olisi lähdössä pois kyydistä.  Tuolloin hän ei ehtisi heittää ainakaan makkarapakettia päälleni vaikka ehkä haistattelisi.
Kun mies nousi penkiltään lähteäkseen kyydistä lausahdin minä hänelle melko kuuluvasti "anteeksi hyvä herra, teiltä jäi roskat penkille".
Mies käännähti suuntaani ja hämmentyneenä suustansa kuului vain vielä hämmentyneempi "ai". Hän käveli takaisin penkilleen ja otti tyhjän makkarapakettinsa. Sen jälkeen hän laittoi paketin bussin roskikseen, joka oli käsivarren etäisyydellä hänen istumapaikastaan.
Ei mitään kiroiluja, haistatteluja, ei mitään. Ainoastaan hämmennys siitä että joku komentaa.

Onkohan muuten Tampereen bussiyhtiö Onnibus saanut kiinni busseja kiusaavat töhertäjät? Yhtiö on julkaissut FB:ssä kuvat töhertäjistä ja luvannut 1000 lahjakorttipalkkion töhertäjien kiinnijäämisestä. Nekin töhertäjät eivät ole mitään teinejä enää vaan kuvista päätellen lähentelevät jo 40 ikää. Tosin alkoholin suurkuluttajat näyttävät kyllä melkeinpä aina ikäistään vanhemmilta.

Dilbert - The Knack "The Curse of the Engineer"

Työni alkaa salakavalasti levittäytyä kahvitauoille ja vapaa-ajallenikin.
Osittain sen vuoksi että leukaoperaationi aikana lääkärikäynnit söivät työaikaa pois ja olen nyt yrittänyt saada saldoni edes lähelle plussaa tekemällä ylitöitä aina kun vain on mahdollista.

Pääsyyllinen on kuitenkin se että työni on nykyään enemmän testausautomaatiota kuin käsin tehtävää testausta ja se vaatii kertausta ja lisäopiskelua.

Aikoinani opiskelin ammattikorkeakoulussa tietotekniikan insinööriksi erikoistuen ohjelmistotekniikkaan. Tuolloin tuli opeteltua melkoisen monta ohjelmointikieltä kohtalaisella tasolla. Ongelmani vain oli että jo silloin päänvaivaa toi se etten saanut koodiani juuri koskaan täysin valmiiksi ajoissa, sillä koodini jäi aina kiinni tekemissäni testeissä.
Kesätöissä ollessani vahvistui mieltymys testaukseen ja silloinen työnantajakin oli tyytyväinen kaikkiin niihin eriskummallisiin vikoihin mitä pörssiohjelmasta olin löytänyt.

Sen myötä ajauduin sitten yhä enemmän ja enemmän ohjelmistotestaajaksi.

Esimiesteni kanssa käymissä kehityskeskusteluissa on aina pitänyt miettiä mitä haluaisi tehdä jatkossa. Minulle on ehdoteltu monenlaisia suuntia, joista osan torppasin täysin heti alkuunsa. Minusta ei vain ole esimieheksi. Projektin vetäjä voin olla mennen tullen, mutta ihmisten esimiehenä olo ei kiinnosta. Joten monien vuosien ajan suuntauduin kohti projektin hallintaa, kuitenkaan unohtamatta itse testausta.

Yhdessä vaiheessa huomasin auttavani kehittäjiä skriptien kirjoittamisessa ja siitä alkoi pieni pulppuava nälkä kohti ohjelmointia. Koodaajaksi en kuitenkaan halunnut missään vaiheessa, sillä edelleenkään en saisi aikaiseksi niin täydellistä koodia että se läpäisisi testejäni.

Aloin puhumaan kehityskeskusteluissa halustani automaatiotestaukseen. Siinä työkalut hoitaisivat suurimman osan suorituksesta ja koodista ja minun tarvitsisi vain hienosäätää sitä.

Ensimmäinen työkalu, mitä käytin, oli juuri sellainen. Minun ei tarvinnut itse koodata juuri mitään. Työkalu osasi tehdä semiautomaattisesti sen kaiken mitä halusinkin sen tekevän. Jouduin kuitenkin opettelemaan yhden uuden skriptauskielen saadakseni jotain erikoisempia tarkistuksia aikaiseksi, mutta se oli nautintoa.

Toisessa työkalussakaan minun ei sinällään tarvinnut koodata. Riitti että tiesin miten joitakin testattavan sovelluksen palikoita liitetään toisiinsa.

Keväällä aloitin kolmannen työkalun käytön. Ja se onkin sitten aiheuttanut melkoisia määriä harmaita hiuksia. Melko nopeasti käyttöönoton jälkeen nimittäin huomasin että en saa mitään järkevää aikaiseksi ilman koodausta. Ja kaiken lisäksi työkalun koodauskielenä oli ylitse inhoamani Java. Siinä sitä olikin miettimistä, kun edellisestä Javan käyttökerrasta oli kulunut yli 13 vuotta. Onnekseni yksi työkavereistani oli vihjannut TKTL:n MOOC-kursseista, joissa oli sopivasti saatavilla Ohjelmoinnin perusteet käyttäen Java-kieltä. Sen kurssin avulla pääsin hyvin nopeasti sisälle myös työkaluuni.

Nyt syksyllä huomasin kiinnostukseni ohjelmointia kohtaan taas kasvaneen ja aloitinkin tällä viikolla Ohjelmoinnin jatkokurssin.

Enää Java ei tunnu niin vastenmieliseltä. Minusta tuntuu että voisin jopa ehkä pitääkin siitä.

En pysty kuitenkaan opiskelemaan varsinaisesti työaikanani, joten joudun käyttämään oppimiseen vapaa-aikojani tai hetkiä jolloin töissä ei ole mahdollista tehdä mitään tähdellistä. Käsityöt, pelit ja seuraelämä saavat siis antaa hieman tilaa ohjelmoinnin oppimiselle.

Miten kävi sitten sen täydellisen koodin tavoittelulleni? Testausautomaatiossa tajusin ettei koodini tarvitse olla täydellinen. Riittää että se kykenee käsittelemään juuri sen tilanteen, mitä varten sitä tarvitsen testauksessa. Tiedostan että siellä on suuriakin aukkoja, mutta eihän tuota olekaan tarkoitettu normaalin ihmisen käytettäväksi vaan auttamaan minua suorittamaan juuri tiettyjä testejä. Jos huomaan että koodin pitäisi osata käsitellä jotain muitakin tilanteita, niin sitten lisään sellaisen käsitellyn. Mutta vain ja ainoastaan juuri sen tietyn tilanteen käsittelyn ei mitään turhia ylimääräisiä rumiluksia.

Vaikka teenkin nykyään paljon testausautomaatiota, niin edelleenkin teen myös testausta käsin. Minusta on ihanaa kokeilla erilaisia kombinaatioita ja yrittää saada ohjelma toimimaan väärin. Monet työkaverini, esimieheni ja asiakkaanikin ovat sanoneet että ajattelen jotenkin eri tavalla kuin normaalit ihmiset, joten saan myös aikaiseksi hyvinkin hämäriä virhetilanteita.

En tiedä sitten johtuisiko tuo vain ainoastaan siitä että olen nainen ja naisethan huomaavat asiassa kuin asiassa sen pienenkin virheen.

HeVi-vaa'at

Aina silloin tällöin näkee hedelmä-vihannesosastolla pientä yhden-kahden gramma heittoja vaa'oissa, mutta nämä Itäkeskusken S-marketin vaa'at kyllä veivät voiton noissa heitoissa.

Tarttis vähän kalibroida

Miten ihmeessä kaupan henkilökunnalta on voinut jäädä huomaamatta tuollaiset 40 ja 70 gramman heitot? Ja vielä enemmän ihmetyttää asiakkaat. Ketään ei tuntunut haittaavan se että he lahjoittavat kaupalle 5-40 senttiä ylimääräistä ostoksistaan.

Kerroin vaa'oista kaupan kassalle, mutta ilmeestään päätellen ei tainnut tyttö ymmärtää mitä ihmettä tarkoitin kertoessani HeVi-osaston vaakojen tarvitsevan pikaista kalibrointia.

Jaksaisinkohan tänään käydä kurkkaamassa olisiko ne vaa'at saatu huollettua...

Tiimareista

Jaahas, Tiimareissa on nyt sitten alkanut ale. Tosin alennusmyynneissä on hieman auki se että minkä vuoksi ne on. Keskustan City-keskuksen Tiimarissa puhutaan konkurssimyynnistä. Kaikki tavarat siellä ovat -50% alennuksella.  Itiksen Tiimarissa on taas pelkkä ale.  Siellä on tarjous "ota 3 maksa 2".

En ole muuten käynytkään Tiimareissa aikoihin. Säännöllinen käyminen loppui siinä vaiheessa kun tarjonnasta loppuivat kaikki sellainen pieni joka päiväisessä elämässä tarvittavat pikkutavarat kuten pakastepussit ja leivinpaperit. Tai ainakaan niitä ei ollut minun alueeni Tiimareissa myynnissä.
Koiluaikoinani kävin sieltä ostamassa aina kynät, kumit ja vihot. Viime vuosina niidenkin valikoima on supistunut hävyttömän pieniksi.

Voisin melkein vannoa että noilla on melkoisen suuri vaikutus sille että nyt Tiimari on konkurssissa. Heidän valikoimansa ovat ajan saatossa muuttuneet sellaisiksi ettei niitä tarvita jatkuvasti, ei edes joka vuosi.

Käsityötunnit

Ihastelin tänään töissä asiakkaani työntekijän ulkotakkia. Ilmeni että takki on hänen itsensä tekemä. Pitäisi varmaan itsekin kokeilla takin tekemistä kunhan vain löydän juuri sen oikean kaavan ja kankaan ja mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.

Siitä sitten aloin pohtimaan miten paljon itseasiassa ympärilläni on ihmisiä, jotka osaavat tehdä jotain käsillään. Kunnes sitten hoksasin että tästä kaikesta saa oikeastaan kiittää meidän koulutusjärjestelmäämme. Jokainen suomalainenhan "joutuu" peruskoulussa käymään käsityötunnit, joten ainakin perusteet pitäisi olla hallussa. Se miten niitä myöhemmässä elämässään on käyttänyt hyväkseen on jokaisen oma asia.

Marokon lomareissullani minulla oli kutimet mukanani ja odotteluhetkinäni käytin aikani hyväksi ja neuloin huivia. Marokkolaiset naiset olivat aivan ihastuksissaan neulomukseeni ja monesti joku oli vieressäni seuraamassa neulomistani. Lisäksi kun näytin jotain hametta tai muuta vaatetta, minkä olin ommellut, olivat he jo melko hämmentyneitä ja kyselivät olinko ammatiltani vaatturi.
Pidemmälle keskusteiluissa päästyäni selvisi että heidän kouluissaan ei opeteta käsitöitä laisinkaan. Kaikki taidot opitaan äidiltä, ystäviltä ja naapureilta. Ja jos heidän taitonsa ja kyky opettaa eivät ole hyvät, niin eipä siitä juuri pääse sen pidemmälle.

Meidän tulisi olla kiitollisia tästä asiasta koulutusjärjestelmällemme ja pitää huoli että käsityötunteja ei lopetettaisi tai muutettaisi valinnaisiksi. Jos äitimme, sukulaisemme tai muut tuttavamme eivät jaksa/osaa opettaa meitä, niin käsityötaito heikkenee vähitellen ja uusavuttomuus valtaa vielä entisestään Suomen.

Minä itse olin surkea käsitöissä. Sukistani tuli eriparit, neulepusero jäi puolitiehen, college-puseroon tuli lyhyet hihat opettajan antamien ohjeiden väärinymmärryksestä ja ties mitä muuta virheitä noissa sattui. Enimmäkseen käsityönumeroni oli 7 eli keskiluokkaa. Osittain tuo numero johtui käsityönopettajistani. Osa opettajista ei neuvonut minua samalla tavalla kuin muita äitini ammatin johdosta ja osalla opettajista käyttäymissäännöt olivat niin ankarat että ei niitä kukaan pystynyt täysin noudattamaan. Viimeisellä peruskoulun luokalla ollessani sain kuitenkin neuvoteltua opettajan kanssa arvosanakseni 9, jotta pääsisin haluamalleni ammattikoulun linjalle.

Peruskoulun jälkeen käsitöiden tekeminen jää jokaisella omien harteiden varaan. Itsellänikin tulee hyvinkin pitkiä kausia etten tee yhtään mitään ja sitten pää oikein pursuaa ideoita enemmän kuin ehdin niitä toteuttaa. Kunnes taas into lopahtaa ja vietetään hetki hiljaiselämää.