Pari viikkoa on nyt kulunut leikkauksestani.
Leikkaus meni loistavasti. Vaikka leikkauksen aloittamisessa olikin hieman ongelmia. Minun piti olla sairaalassa jo kello 6:50, sillä Kirralla laitetaan pisimmät leikkaukset heti jonon alkuun eli leikkaus oli tarkoitus aloittaa kello 8:00. Tietenkin minä myöhästyin parilla minuutilla aamubussista, joten taksilla sitten loppujen lopuksi viiletin kohti sairaalaa. Sairaalassa vaihdoin leikkausvaatteet ylleni ja puhdistin suuni vahvemmalla suuvedellä, minkä jälkeen pääsin nauttimaan esilääkityksestä. Ensimmäisen kortisoniannoksen olin jo syönyt edellisenä iltana ja sairaalalla annettiin vielä toinen annos kortisonia sekä diapamia. Kortisonin tarkoitus on vähentää leikkauksen jälkeistä turvotusta. Jostain syystä kilpirauhasen arvot olivat hieman korkealla, joten minulle jouduttiin antamaan lisälääkitystä. Tämän lisäksi yksi hoitaja uupui, sillä hän oli sairastunut. Joten hänelle jouduttiin etsimään sijaista. Ja ihan kuin nuo eivät olisivat olleet tarpeeksi, niin myös splinttini oli hukassa. Puolisen tuntia suunniteltua aikataulua myöhemmin leikkaus saatiin vihdoin ja viimein aloitettua. Leikkaus kesti noin 3 tuntia.
Leikkaussaliin mennessäni hämmästyin suuresti kun minulle esiteltiin leikkausta seuraamaan tullut TET:läinen. En olisi uskonut että joku ulkopuolinen seuraa leikkausta tai ainakin sen valmistelua. En tiedä sitten oliko hän läsnä koko leikkauksen ajan vai pelkästään alun. Tarkoitukseni oli kyllä kysyä asiasta heti leikkauksen jälkeen, mutta heräämössä tuli enimmäkseen keskityttyä erään miespuolisen hoitajan lihaksistoon. Kyseinen hoitaja laittoi ennen nukahtamistani minulle kaikki läpyskät ihoon kiinni. Ilokseni huomasin että uneni syvyyttä seurattiin elektronisesti. Otsalleni ja ohimolleni liimattiin metallinen läpyskä, joka seuraa aivokäyrää. Tunnistin tuon laitteen joskus näkemästäni dokumentista, jossa käsiteltiin kesken leikkauksen heränneiden huomaamista.
Leikkauksen aikana vasemmalta puolelta ei hermoja tullut esille ollenkaan ja oikealtakin puolen vain vähäsen. Heräämössä hämmästyksekseni huomasin että minulla oli tunto jokaisessa kohdassa kasvoillani. Useinhan huulet ja leuan alue on tunnoton. Tunsin niin kosketuksen, kuin kylmä-kuuman ja kivun. Ainoastaan leuankärjen oikealla puolen on hieman heikompi tunto, mikä johtuu hermon paljastumisesta. Suuni myös aukesi noin 3 cm verran. Syömisen ja juomisen kanssa ei siis ollut juuri mitään ongelmia, kunhan en erehtynyt yrittää ängetä ruokalusikallista ruokaa kerralla suuhun.
Leikkauspäivänä leukani oli todella turvoksissa ja epäonnekseni minulle ei tuotu jääpusseja vähentämään turvotusta vaikka niitä pyysinkin ja lääkärikin oli niitä käskenyt minulle antaa.
Kipuja minulla ei ollut laisinkaan ja sainkohan minä ainoastaan kerran särkylääkkeet ja antibiootit suoraan suoneen leikkauksen jälkeen. Muutoin mentiin pillereillä.
Olin sairaalassa ainoastaan yhden yön. Vointini oli mitä mainioin... ainakin jos ajattelee että on juuri ollut leikkauksessa. Hengitys kulki ongelmitta, keho toimi normaalisti ja syömisenkään tai puhumisenkaan kanssa ei ollut ongelmia.
Lähtöpäivänä minulle opetettiin miten kiinnitän suuhuni kuminauhat. Saamani kuminauhat ovat nimikoodiltaan polkupyörä ja niihin saa sidottua viisi leikkauskoukkua. Minun tarvitsee pitää kuminauhoja öisin ja päivisin 8 tuntia. Kuminauhat vetävät suuni niin tiukasti kiinni että tuona aikana en voi syödä enkä juurikaan puhua. Kummasti kuitenkin juuri kuminauhojen ollessa suussa ihmisillä on kova hinku jutella kanssani.
Seuraavassa postauksessa näytän kuinka paljon kasvoni ovat muuttuneet.
Leikkaus meni loistavasti. Vaikka leikkauksen aloittamisessa olikin hieman ongelmia. Minun piti olla sairaalassa jo kello 6:50, sillä Kirralla laitetaan pisimmät leikkaukset heti jonon alkuun eli leikkaus oli tarkoitus aloittaa kello 8:00. Tietenkin minä myöhästyin parilla minuutilla aamubussista, joten taksilla sitten loppujen lopuksi viiletin kohti sairaalaa. Sairaalassa vaihdoin leikkausvaatteet ylleni ja puhdistin suuni vahvemmalla suuvedellä, minkä jälkeen pääsin nauttimaan esilääkityksestä. Ensimmäisen kortisoniannoksen olin jo syönyt edellisenä iltana ja sairaalalla annettiin vielä toinen annos kortisonia sekä diapamia. Kortisonin tarkoitus on vähentää leikkauksen jälkeistä turvotusta. Jostain syystä kilpirauhasen arvot olivat hieman korkealla, joten minulle jouduttiin antamaan lisälääkitystä. Tämän lisäksi yksi hoitaja uupui, sillä hän oli sairastunut. Joten hänelle jouduttiin etsimään sijaista. Ja ihan kuin nuo eivät olisivat olleet tarpeeksi, niin myös splinttini oli hukassa. Puolisen tuntia suunniteltua aikataulua myöhemmin leikkaus saatiin vihdoin ja viimein aloitettua. Leikkaus kesti noin 3 tuntia.
Leikkaussaliin mennessäni hämmästyin suuresti kun minulle esiteltiin leikkausta seuraamaan tullut TET:läinen. En olisi uskonut että joku ulkopuolinen seuraa leikkausta tai ainakin sen valmistelua. En tiedä sitten oliko hän läsnä koko leikkauksen ajan vai pelkästään alun. Tarkoitukseni oli kyllä kysyä asiasta heti leikkauksen jälkeen, mutta heräämössä tuli enimmäkseen keskityttyä erään miespuolisen hoitajan lihaksistoon. Kyseinen hoitaja laittoi ennen nukahtamistani minulle kaikki läpyskät ihoon kiinni. Ilokseni huomasin että uneni syvyyttä seurattiin elektronisesti. Otsalleni ja ohimolleni liimattiin metallinen läpyskä, joka seuraa aivokäyrää. Tunnistin tuon laitteen joskus näkemästäni dokumentista, jossa käsiteltiin kesken leikkauksen heränneiden huomaamista.
Leikkauksen aikana vasemmalta puolelta ei hermoja tullut esille ollenkaan ja oikealtakin puolen vain vähäsen. Heräämössä hämmästyksekseni huomasin että minulla oli tunto jokaisessa kohdassa kasvoillani. Useinhan huulet ja leuan alue on tunnoton. Tunsin niin kosketuksen, kuin kylmä-kuuman ja kivun. Ainoastaan leuankärjen oikealla puolen on hieman heikompi tunto, mikä johtuu hermon paljastumisesta. Suuni myös aukesi noin 3 cm verran. Syömisen ja juomisen kanssa ei siis ollut juuri mitään ongelmia, kunhan en erehtynyt yrittää ängetä ruokalusikallista ruokaa kerralla suuhun.
Leikkauspäivänä leukani oli todella turvoksissa ja epäonnekseni minulle ei tuotu jääpusseja vähentämään turvotusta vaikka niitä pyysinkin ja lääkärikin oli niitä käskenyt minulle antaa.
 |
| Leikkauksesta 1 päivä |
Olin sairaalassa ainoastaan yhden yön. Vointini oli mitä mainioin... ainakin jos ajattelee että on juuri ollut leikkauksessa. Hengitys kulki ongelmitta, keho toimi normaalisti ja syömisenkään tai puhumisenkaan kanssa ei ollut ongelmia.
Lähtöpäivänä minulle opetettiin miten kiinnitän suuhuni kuminauhat. Saamani kuminauhat ovat nimikoodiltaan polkupyörä ja niihin saa sidottua viisi leikkauskoukkua. Minun tarvitsee pitää kuminauhoja öisin ja päivisin 8 tuntia. Kuminauhat vetävät suuni niin tiukasti kiinni että tuona aikana en voi syödä enkä juurikaan puhua. Kummasti kuitenkin juuri kuminauhojen ollessa suussa ihmisillä on kova hinku jutella kanssani.
Seuraavassa postauksessa näytän kuinka paljon kasvoni ovat muuttuneet.
