Dilbert - The Knack "The Curse of the Engineer"

Työni alkaa salakavalasti levittäytyä kahvitauoille ja vapaa-ajallenikin.
Osittain sen vuoksi että leukaoperaationi aikana lääkärikäynnit söivät työaikaa pois ja olen nyt yrittänyt saada saldoni edes lähelle plussaa tekemällä ylitöitä aina kun vain on mahdollista.

Pääsyyllinen on kuitenkin se että työni on nykyään enemmän testausautomaatiota kuin käsin tehtävää testausta ja se vaatii kertausta ja lisäopiskelua.

Aikoinani opiskelin ammattikorkeakoulussa tietotekniikan insinööriksi erikoistuen ohjelmistotekniikkaan. Tuolloin tuli opeteltua melkoisen monta ohjelmointikieltä kohtalaisella tasolla. Ongelmani vain oli että jo silloin päänvaivaa toi se etten saanut koodiani juuri koskaan täysin valmiiksi ajoissa, sillä koodini jäi aina kiinni tekemissäni testeissä.
Kesätöissä ollessani vahvistui mieltymys testaukseen ja silloinen työnantajakin oli tyytyväinen kaikkiin niihin eriskummallisiin vikoihin mitä pörssiohjelmasta olin löytänyt.

Sen myötä ajauduin sitten yhä enemmän ja enemmän ohjelmistotestaajaksi.

Esimiesteni kanssa käymissä kehityskeskusteluissa on aina pitänyt miettiä mitä haluaisi tehdä jatkossa. Minulle on ehdoteltu monenlaisia suuntia, joista osan torppasin täysin heti alkuunsa. Minusta ei vain ole esimieheksi. Projektin vetäjä voin olla mennen tullen, mutta ihmisten esimiehenä olo ei kiinnosta. Joten monien vuosien ajan suuntauduin kohti projektin hallintaa, kuitenkaan unohtamatta itse testausta.

Yhdessä vaiheessa huomasin auttavani kehittäjiä skriptien kirjoittamisessa ja siitä alkoi pieni pulppuava nälkä kohti ohjelmointia. Koodaajaksi en kuitenkaan halunnut missään vaiheessa, sillä edelleenkään en saisi aikaiseksi niin täydellistä koodia että se läpäisisi testejäni.

Aloin puhumaan kehityskeskusteluissa halustani automaatiotestaukseen. Siinä työkalut hoitaisivat suurimman osan suorituksesta ja koodista ja minun tarvitsisi vain hienosäätää sitä.

Ensimmäinen työkalu, mitä käytin, oli juuri sellainen. Minun ei tarvinnut itse koodata juuri mitään. Työkalu osasi tehdä semiautomaattisesti sen kaiken mitä halusinkin sen tekevän. Jouduin kuitenkin opettelemaan yhden uuden skriptauskielen saadakseni jotain erikoisempia tarkistuksia aikaiseksi, mutta se oli nautintoa.

Toisessa työkalussakaan minun ei sinällään tarvinnut koodata. Riitti että tiesin miten joitakin testattavan sovelluksen palikoita liitetään toisiinsa.

Keväällä aloitin kolmannen työkalun käytön. Ja se onkin sitten aiheuttanut melkoisia määriä harmaita hiuksia. Melko nopeasti käyttöönoton jälkeen nimittäin huomasin että en saa mitään järkevää aikaiseksi ilman koodausta. Ja kaiken lisäksi työkalun koodauskielenä oli ylitse inhoamani Java. Siinä sitä olikin miettimistä, kun edellisestä Javan käyttökerrasta oli kulunut yli 13 vuotta. Onnekseni yksi työkavereistani oli vihjannut TKTL:n MOOC-kursseista, joissa oli sopivasti saatavilla Ohjelmoinnin perusteet käyttäen Java-kieltä. Sen kurssin avulla pääsin hyvin nopeasti sisälle myös työkaluuni.

Nyt syksyllä huomasin kiinnostukseni ohjelmointia kohtaan taas kasvaneen ja aloitinkin tällä viikolla Ohjelmoinnin jatkokurssin.

Enää Java ei tunnu niin vastenmieliseltä. Minusta tuntuu että voisin jopa ehkä pitääkin siitä.

En pysty kuitenkaan opiskelemaan varsinaisesti työaikanani, joten joudun käyttämään oppimiseen vapaa-aikojani tai hetkiä jolloin töissä ei ole mahdollista tehdä mitään tähdellistä. Käsityöt, pelit ja seuraelämä saavat siis antaa hieman tilaa ohjelmoinnin oppimiselle.

Miten kävi sitten sen täydellisen koodin tavoittelulleni? Testausautomaatiossa tajusin ettei koodini tarvitse olla täydellinen. Riittää että se kykenee käsittelemään juuri sen tilanteen, mitä varten sitä tarvitsen testauksessa. Tiedostan että siellä on suuriakin aukkoja, mutta eihän tuota olekaan tarkoitettu normaalin ihmisen käytettäväksi vaan auttamaan minua suorittamaan juuri tiettyjä testejä. Jos huomaan että koodin pitäisi osata käsitellä jotain muitakin tilanteita, niin sitten lisään sellaisen käsitellyn. Mutta vain ja ainoastaan juuri sen tietyn tilanteen käsittelyn ei mitään turhia ylimääräisiä rumiluksia.

Vaikka teenkin nykyään paljon testausautomaatiota, niin edelleenkin teen myös testausta käsin. Minusta on ihanaa kokeilla erilaisia kombinaatioita ja yrittää saada ohjelma toimimaan väärin. Monet työkaverini, esimieheni ja asiakkaanikin ovat sanoneet että ajattelen jotenkin eri tavalla kuin normaalit ihmiset, joten saan myös aikaiseksi hyvinkin hämäriä virhetilanteita.

En tiedä sitten johtuisiko tuo vain ainoastaan siitä että olen nainen ja naisethan huomaavat asiassa kuin asiassa sen pienenkin virheen.

HeVi-vaa'at

Aina silloin tällöin näkee hedelmä-vihannesosastolla pientä yhden-kahden gramma heittoja vaa'oissa, mutta nämä Itäkeskusken S-marketin vaa'at kyllä veivät voiton noissa heitoissa.

Tarttis vähän kalibroida

Miten ihmeessä kaupan henkilökunnalta on voinut jäädä huomaamatta tuollaiset 40 ja 70 gramman heitot? Ja vielä enemmän ihmetyttää asiakkaat. Ketään ei tuntunut haittaavan se että he lahjoittavat kaupalle 5-40 senttiä ylimääräistä ostoksistaan.

Kerroin vaa'oista kaupan kassalle, mutta ilmeestään päätellen ei tainnut tyttö ymmärtää mitä ihmettä tarkoitin kertoessani HeVi-osaston vaakojen tarvitsevan pikaista kalibrointia.

Jaksaisinkohan tänään käydä kurkkaamassa olisiko ne vaa'at saatu huollettua...

Tiimareista

Jaahas, Tiimareissa on nyt sitten alkanut ale. Tosin alennusmyynneissä on hieman auki se että minkä vuoksi ne on. Keskustan City-keskuksen Tiimarissa puhutaan konkurssimyynnistä. Kaikki tavarat siellä ovat -50% alennuksella.  Itiksen Tiimarissa on taas pelkkä ale.  Siellä on tarjous "ota 3 maksa 2".

En ole muuten käynytkään Tiimareissa aikoihin. Säännöllinen käyminen loppui siinä vaiheessa kun tarjonnasta loppuivat kaikki sellainen pieni joka päiväisessä elämässä tarvittavat pikkutavarat kuten pakastepussit ja leivinpaperit. Tai ainakaan niitä ei ollut minun alueeni Tiimareissa myynnissä.
Koiluaikoinani kävin sieltä ostamassa aina kynät, kumit ja vihot. Viime vuosina niidenkin valikoima on supistunut hävyttömän pieniksi.

Voisin melkein vannoa että noilla on melkoisen suuri vaikutus sille että nyt Tiimari on konkurssissa. Heidän valikoimansa ovat ajan saatossa muuttuneet sellaisiksi ettei niitä tarvita jatkuvasti, ei edes joka vuosi.

Käsityötunnit

Ihastelin tänään töissä asiakkaani työntekijän ulkotakkia. Ilmeni että takki on hänen itsensä tekemä. Pitäisi varmaan itsekin kokeilla takin tekemistä kunhan vain löydän juuri sen oikean kaavan ja kankaan ja mieluiten juuri tuossa järjestyksessä.

Siitä sitten aloin pohtimaan miten paljon itseasiassa ympärilläni on ihmisiä, jotka osaavat tehdä jotain käsillään. Kunnes sitten hoksasin että tästä kaikesta saa oikeastaan kiittää meidän koulutusjärjestelmäämme. Jokainen suomalainenhan "joutuu" peruskoulussa käymään käsityötunnit, joten ainakin perusteet pitäisi olla hallussa. Se miten niitä myöhemmässä elämässään on käyttänyt hyväkseen on jokaisen oma asia.

Marokon lomareissullani minulla oli kutimet mukanani ja odotteluhetkinäni käytin aikani hyväksi ja neuloin huivia. Marokkolaiset naiset olivat aivan ihastuksissaan neulomukseeni ja monesti joku oli vieressäni seuraamassa neulomistani. Lisäksi kun näytin jotain hametta tai muuta vaatetta, minkä olin ommellut, olivat he jo melko hämmentyneitä ja kyselivät olinko ammatiltani vaatturi.
Pidemmälle keskusteiluissa päästyäni selvisi että heidän kouluissaan ei opeteta käsitöitä laisinkaan. Kaikki taidot opitaan äidiltä, ystäviltä ja naapureilta. Ja jos heidän taitonsa ja kyky opettaa eivät ole hyvät, niin eipä siitä juuri pääse sen pidemmälle.

Meidän tulisi olla kiitollisia tästä asiasta koulutusjärjestelmällemme ja pitää huoli että käsityötunteja ei lopetettaisi tai muutettaisi valinnaisiksi. Jos äitimme, sukulaisemme tai muut tuttavamme eivät jaksa/osaa opettaa meitä, niin käsityötaito heikkenee vähitellen ja uusavuttomuus valtaa vielä entisestään Suomen.

Minä itse olin surkea käsitöissä. Sukistani tuli eriparit, neulepusero jäi puolitiehen, college-puseroon tuli lyhyet hihat opettajan antamien ohjeiden väärinymmärryksestä ja ties mitä muuta virheitä noissa sattui. Enimmäkseen käsityönumeroni oli 7 eli keskiluokkaa. Osittain tuo numero johtui käsityönopettajistani. Osa opettajista ei neuvonut minua samalla tavalla kuin muita äitini ammatin johdosta ja osalla opettajista käyttäymissäännöt olivat niin ankarat että ei niitä kukaan pystynyt täysin noudattamaan. Viimeisellä peruskoulun luokalla ollessani sain kuitenkin neuvoteltua opettajan kanssa arvosanakseni 9, jotta pääsisin haluamalleni ammattikoulun linjalle.

Peruskoulun jälkeen käsitöiden tekeminen jää jokaisella omien harteiden varaan. Itsellänikin tulee hyvinkin pitkiä kausia etten tee yhtään mitään ja sitten pää oikein pursuaa ideoita enemmän kuin ehdin niitä toteuttaa. Kunnes taas into lopahtaa ja vietetään hetki hiljaiselämää.

Piiiiitkä neuletakki

Laitetaan välissä vähän käsitöistäkin tälle osastolle. En tiedä mihin oikein olen hukannut päiväni... tai no kyllähän minä tiedän että aamulla menen aikaisin töihin ja tulen sieltä pois todella myöhään, joten aikaa vain ei oikein ole muuhun. Tässä on kuitenkin vihdoin ja viimein kevään aherruksen tulos.
Sain neuletakin oikeastaan jo kevätlumien aikana valmiiksi, mutta yhden päivän pitämisen jälkeen purin helmasta varmaan 20 senttiä eli yhden kuvion verran ja kudoin uudelleen helman hieman lyhyempänä.
Kun päivän oli istunut helman päällä, niin se oli hieman venähtänyt ja muistutti enemmän laahusta. Toivottavasti tämä nykyinen mitta on sopiva eikä minun tarvitse taas purkaa ja lyhentää entisestään.

Louhi edestä

 Halusin tehdä Ulla-neuleesta peräisin olevan Louhi-neuletakin. Mutta ongelmani oli että minulla oli vain kilon verran lankaa. Ohjeessa lankaa oli mennyt 1,5 kg. Tietenkään en käyttänyt samanlaista lankaa kuin ohje, mutta epäilin kuitenkin että ei minulla ollut mitään mahdollisuutta saada täysimittaista neuletakkia. En myöskään halunnut tehdä mitään vyötärömittaistakaan ja jättää lankakeränysää pyörimään nurkkiin. Joten päätin että teen niin pitkän kuin vain lankaa riittää.
Siitä pääsinkin sitten pohtimaan että miten saan langan riittämään varmasti ihan huppua myöten. En nimittäin halunnut jäädä missään nimessä ilman huppua. (Huppupakkomielteeni iski jälleen.)

Pari päivää asiaa mietin ja yhtä kevään sukkapari neuloessani sitten sainkin hullun ajatuksen. Aloitan nykyään kaikki sukat varpaista että saan käytettyä sukkalangan viimeiseen langanpätkään asti, joten miksi en sitten aloittaisi neuletakin tekoa hupusta. Siinä saa sitten helmaa tulla niin pitkälti kuin vain lankaa riittää.

Aloitin hupun neulomisen päälaelta käyttäen sukista tuttua 8-aloitusta. Jouduin muutaman kerran tekemään aloituksen ennen kuin sain silmukoita kohtalaisen riittävästi. Sitten kyllästyin purkamiseen ja uudelleen aloittamiseen, joten vielä puuttuvat silmukat vain lisäsin kerros kerrokselta.

Kaulan tyveen päästyäni pääsinkin sitten pohtimaan kuinka ihmeessä jatkan neulomista. Tämän tästä olen törmännyt raglaniin, joten ajattelin sen sopivan tähänkin. Mutta sen toteuttaminen oli kyllä helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki ohjeet, mitä löysin, oli tehty alhaalta ylöspäin tehtäviksi eli kavennuksia. Mutta minä tarvitsin ohjeen josta homma aloitetaan ylhäältä päin.
Tein sitten paljon laskelmia näiden toisin päin aloitettujen raglanien lopetussilmukkamääristä ja kuinka ne on suhteutettu olkapäille, selkään eteen. Niiden perusteella sitten jaoin silmukat ja lähdin lisäilemään silmukoita. Meinasin laittaa tänne suhdeluvut talteen, mutta jotenkin oudosti suunnittelukirjaseni on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Sitä ei tunnu löytyvän mistään tähän hätään, joten päivitän tätä postausta sitten kun sen löydän.
Iso plussa tässä työssä on muuten se että minulle jäi lopussa ainoastaan 4 lankaa pääteltäväkseni.

Louhi takaa

Sain hihat neulottua kiitettävän samankaltaisiksi värien suhteen. Tosin sitä edisti kyllä kummasti se että ennen ompelun aloittamista kävin kaikki kerät ja valitsin niistä pari kappaletta mahdollisimman samalla alulla olevia keriä.

Säären puolivälin ohitettuani aloin valmistelemaan lopetusta. Saatuani tehtyä nilkassa päättelyt oli lankaa kulunut 960 grammaa eli alle puoli kerää oli jäänyt lankaa jäljelle. Tosin kuten aiemmin tuolla mainitsin, niin takin helma venyi käytössä liikaa. Lyhennettyäni työtä yhden mallikerran verran lopulliseksi painoksi jäi 840 grammaa ja edelleenkin tuo takki on sinne nilkkaan asti. Toivottavasti vain enää ei veny ihan tuonne maahan asti.

Ai niin, lankana minulla oli Noro Silk Garden Sock Yarn ja puikot olivat kokoa 4.

Nyt minulla sitten jäin 160 gramman lankaa yli tuosta työstä. Mitä ihmettä minä oikein siitä teen? Nuo langanloput ovat kyllä melkoinen kirous työssä kuin työssä.

Blue Jasmine

Aluksi ajattelin jättää noteeraamatta tämä elokuva täällä blogissa, mutta huomasin sitten eilen puhelimeni hieman ärsyttävän ominaisuuden. Kaikki blogipostaukseni julkaistaan myös Google+:ssa ja puhelimeni on enempi vähempi kytkettynä Googlen palveluihin. Jokaisen puhelimessani olevan kontaktihenkilön kohdalla on maininta heidän viimeisimmistä Google+:ssa tapahtuneista julkaisuista. Joten huomasin tosiaan eilen että minun nimeni kohdallani on erittäin näppärästi edellisen postaukseni otsikko "Huora!". Nyt vain mietityttää ketkä kaikki näkevät nimeni tuolla tavalla.

Joten nyt sitten puhutaan Blue Jasminesta.

Woody Allenin elokuvat eivät yksinkertaisesti ole minun tyyliäni. Elokuvaa valitessani en vain tullut vilkaisseeksi tekijälistaa.
Minulla oli vanhenemassa plussan 1000 pisteen kuponki ja perinteen mukaisesti käytän ne aina elokuviin. En edes osaa ajatella käyttäväni kupongin 5€:n arvoa mihinkään muuhun. Harmikseni vain viime keskiviikkona teattereiden elokuvatarjonta oli köyhä. Pari 'ehkä'-elokuvaa sieltä olisi löytynyt, mutta ne olivat niin myöhään että olisin luultavasti nukahtanut niitä katsoessani. Joten näillä eväillä mennään.

Mistä elokuva oikeastaan kertoo? Päähenkilönä on nainen, joka on tavallisen ihmisen oloista päässyt kiinni rahoihin ja pitää itseään 'parempana' ihmisenä kuin muut köyhyyteen jääneet. Kiitos miehen toimien, hänen avioliittonsa on ohi ja jäljelle jäi ei-mitään. Hermoromahduksista kärsivä nainen päätyy sisarensa hoiviin, joka yrittää auttaa häntä saamaan jalat alleen.

Päätellen teatterissa kuuluneista naurunpyrskähdyksistä, kyseessä taisi olla komedia. Myönnän että muutama kohta huvitti minuakin, mutta suurimman osan ajasta minua velloi sääli. Ja loppukohtauksessa minun melkein teki pyytää anteeksi sitä että porukka remahti nauruun.

Mutta kuten alussa sanoin Woody Allenin elokuvat eivät ole minua varten. En vain ole samalla aallonpituudella tyypin kanssa.

Huora!

Mikä ihme tätä maailmaa vaivaa? Täysin tuntemattomia ihmisiä saatetaan haukkua miten mielensä tekee. Eikä tämän tuntemattoman ihmisen tarvitse tehdä muuta kuin sattua kävelemään ohi.
Huora, HUORA, H - U - O - R - A! Nuo sanat kaikuvat korvissani vieläkin monen tunnin kuluttua tapahtuneesta. Ja mitä oikeasti tapahtui? Ei mitään. Yksi keski-ikäinen ilmeisesti jossain kriisissä oleva pienikokoinen ukko päätti että olen huora. Mistä hän sen oikein päätteli? Ilmeisesti siitä että satuin kävelemään oven ohitse juuri silloin kun hän tuli ulos talosta tönäisten minua ovella.

Se sattuu, se sattuu henkisesti niin kovasti. Näinä tällaisina hetkinä en haluaisi olla osa tätä maailmaa tippaakaan. Haluaisin muuttaa jonnekin autiolle saarelle kauas kaikesta missä ei olisi ketään muuta.

Tuntuu että nykyään ihmiset ovat täysin kyvyttömiä empaattisuuden suhteen. He eivät osaa ajatella miltä toisesta tuntuu heidän ladellessaan "totuuksia". Myöskään toisia ihmisiä ei tunnuta kunnioitettavan edes paskan vertaa.

Viime aikoina olen tullut siihen tulokseen että sanakirjat pitäisi päivittää. Huora ei enää tarkoita prostituoitua. Ainakaan en itse ole enää aikoihin kuullut sitä sen yhteydessä sanottavan. Nykykielen merkitys on lähempänä pyhimystä, Neitsyt Mariaa.
Nainen saa kuulla olevansa huora siinä vaiheessa kun antaa pakit miehelle. Tai siinä vaiheessa kun kieltäytyy menemästä sänkyyn tämän kanssa. Moni saa kuulla olevansa huora myös silloin kun erehtyy kertomaan käytöstavoista. Ja ilmeisesti tuohon nykyajan sanakirjaan pitäisi merkitä myös uutena käännöksenä "Anteeksi".

Minä niin halusin sanoa jotain melko pirullistakin tälle tämän päivän tyypille, mutta ikävä kyllä arvostan häntä sen ruokamyrkytyksen jälkeisen ripulin verran, joten jätin sanomatta sanottavani. Sen sijaan toivotin hänelle hauskaa loppupäivää ja tulin kotiin itkemään. Joskus se yksikin pisara on liikaa.

Nyt menen takaisin sänkyyn peittojen alle unelmoimaan autiosaaresta ja toivomaan että tämäkin maanantai on nopeasti ohi.