keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Tarina avioliitosta

Törmäsin tähän tarinaan FB:ssä ja päätin kääntää sen suomeksi sekä jakaa se kanssanne.

Sinä iltana vaimoni tarjoillessa illallista, tartuin häntä kädestä ja sanoin "Minulla olisi sinulle jotain kerrottavaa." Hän istuutui alas ja alkoi syödä ruokaansa hiljalleen. Huomasin loukkaantumisen hänen katseessaan. Yht'äkkiä en kyennytkään avaamaan suutani. Mutta minun olisi kerrottava hänelle asiani.
"Haluan avioeron." lausuin rauhallisesti. Hän ei näyttänyt ärsyyntyneen sanoista, sen sijaan hän kysyi hiljaa "Miksi?".
Välttelin hänen kysymystään ja hän suuttui siitä. Hän heitti ruokailuvälineet pois ja huusi minulle "Sinä et ole mikään mies!". Sinä yönä me emme enää jutelleet toisillemme. Hän itki. Tiesin hänen haluavan saavan selvyyden siihen mitä oli tapahtunut avioliitollemme. Tuskin olisin pystynyt antamaan hänelle tyydyttävää vastausta; hän oli menettänyt minun sydämeni toiselle naiselle. En rakastanut häntä enää. Ainoastaan säälin häntä!

Syvissä syyllisyyden tuskissani luonnostelin avioeropaperin, missä hän saisi omakseen talomme, automme ja 30% osuuden yrityksestäni. Hän tuijotti paperia ja repi sen palasiksi. Nainesta, joka oli viettänyt kymmenen vuotta elämästään kanssani, oli tullut vieras. Olin pahoillani menetetystä ajasta, varannoista ja elämän energiasta, mutta en voinut ottaa sanojani takaisin. Rakastin toista naista liikaa. Lopulta hän itki voimakkaasti edessäni, mitä olin odottanutkin. Minulle hänen itkunsa oli oikeastaan helpotus. Viikkoja vaivanneesta pakkomielteisestä avioeron ajatuksesta tuli nyt selkeämpi ja varmempi.

Seuraavana päivänä tulin kotiin töistä myöhään ja vaimoni oli kirjoittamassa jotain paperille. Minulle ei ollut tarjolla iltapalaa, joten menin suoraan vuoteeseen. Nukahdin todella nopeasti vietettyäni mahtavan päivän toisen naisen kanssa. Kun havahduin hereille, vaimoni kirjoitti edelleen jotain paperille. En välittänyt siitä vaan jatkoin uniani.
Aamulla hän näytti minulle avioeroehtonsa. Hän ei halunnut minulta mitään, mutta vaati kuukauden varoaikaa ennen avioeropapereiden allekirjoitusta. Tuon kuukauden aikana meidän tulisi elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Syy tähän oli yksinkertainen: pojallamme oli meneillään koeviikot ja vaimoni ei halunnut pojan häiriintyvän avioerosta. Hyväksyin tämän ehdoitta. Mutta hänellä oli vielä lisää ehtoja. Hän muistutti minua siitä miten kannoin hänet kynnyksen yli hääpäivänämme. Hän vaati että tuon kuukauden ajan joka ikinen aamu kannan hänet makuuhuoneestamme etuovelle. Luulin hänen tulleen hulluksi. Tehdäkseni viimeisistä yhteisistä päivistä edes siedettävän hyväksyin hänen oudon vaatimuksensa.
Kerroin naisystävälleni vaimoni ehdot. Hän nauroi ja piti toiveita hulluina. "Mitä tahansa vaimosi yrittääkään, hän tulee kohtaamaan avioeron." sanoi hän ivallisesti.

Vaimollani ja minulla ei ollut minkäänlaista fyysistä kosketusta toisiimme aikoihin, joten kun ensimmäisenä päivänä kannoin hänet ulos olimme molemmat arkoja ja kömpelöitä. Poikamme naureskeli takanamme "Isä kantaa äitiä käsivarsillaan." Hänen sanansa satuttivat minua. Makuuhuoneesta olohuoneessa ja sieltä ovelle, kävelin yli kymmenen metriä vaimoni käsivarsillani. Hän sulki silmänsä ja kuiskasi "Älä kerro pojallemme avioerosta." Nyökkäsin masentuneena. Laskin hänet oven ulkopuolelle. Hän meni odottamaan bussiaan päästäkseen töihin. Minä ajoin yksin toimistolleni.

Seuraavana päivänä kantaminen tapahtui huomattavasti helpommin. Hän nojautui rintaani vasten. Tunsin hajuvetensä hänen puserostaan. Tajusin etten ole katsonut häntä tarkemmin aikoihin. Hän ei ollut enää nuori. Hänen kasvoillaan oli pieniä ryppyjä ja hänen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua! Avioliittomme oli verottanut häntä. Hetken mietin mitä olinkaan tehnyt hänelle.

Neljäntenä päivänä nostaessani häntä tunsin läheisyyden palaavan. Tämä nainen antoi kymmenen vuotta elämästään minulle. Viidentenä ja kuudentena päivänä ymmärsin meidän välisen läheisyyden kasvavan enemmän. En kertonut naisystävälleni tästä. Päivä päivältä vaimoni kantaminen oli helpompaa. Joka päiväinen treeni teki minusta vahvemman.

Eräänä aamuna hän pohti mitä pukisi päällensä. Hän kokeili useampaa mekkoa, mutta ei löytänyt sopivaa. "Kaikki mekkoni ovat liian suuria" hän huokaisi. Yht'äkkiä ymmärsin miksi jaksoin kantaa häntä helpommin, hän oli laihtunut rajusti. Hän oli haudannut sydämensä sisuksiin niin paljon tuskaa ja kärsimystä. Alitajuisesti kurotin ja kosketin hänen päätään. Poikamme tuli huoneeseen sillä hetkellä ja sanoi "Isä, on aika kantaa äiti ulos.". Hänelle äidin kantamisesta oli tullut olennainen osa päivän rutiineja. Vaimoni viittoi poikaa tulemaan lähemmäs ja halasi häntä lujaa. Käänsin katseeni pois, sillä pelkäsin muuttavani mieleni näinä viimeisinä päivinä. Nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin makuuhuoneesti ensin olohuoneeseen ja sieltä aulaan. Hänen kätensä olivat kiertyneet hellästi kaulani ympäri. Minä pidin hänen vartalostaan tiukasti kiinni, kuten hääpäivänämme. Mutta hänen keveytensä suretti minua.

Viimeisenä päivänä kantaessani häntä jokainen askeleeni oli raskas. Poikamme oli jo mennyt kouluun. Pidin vaimoani tiukasti kiinni ja sanoin "En tiennyt että elämästämme puuttui ainoastaan hellyyttä."
Ajoin toimistolleni. Hyppäsin kyydistä lukitsematta edes ovia. Pelkäsin jokaisen viiveen muuttavan mieltäni toiseen suuntaan. Nousin rappuset. Naisystäväni avasi oven ja sanoin suoraan hänelle "Anteeksi, en haluakaan avioeroa enää." Hän katsoi minuun hämmästyneenä ja kosketti otsaani. "Onko sinulla kuumetta?" hän kysyi. Siirsin hänen kätensä päältäni. "Anteeksi, en voi erota. Avioliittoni oli tylsä ja mennyttä koska hän ja minä emme arvostaneet pieniä yksityiskohtia elämässämme, ei se ettemmekö rakastaneet toisiamme enää. Nyt ymmärrän, että siitä lähtien kun kannoin hänet kotiimme hääpäivänämme minun on tarkoitus pitää hänestä huolta siihen asti kunnes kuolema meidät erottaa." Naisystäväni tajusi viimein tilanteen. Hän läimäytti minua lujaa, löi oven kiinni ja purskahti itkuun. Laskeuduin portaat alas ja ajoin tieheni.

Ostin matkan varrella kukkakaupasta kukkakimpun vaimolleni. Myyjä kysyi "Mitä kirjoitetaan korttiin?". Hymyilin ja vastasin "Kannan sinut ulos joka aamu kunnes kuolema meidät erottaa."
Sinä iltana saavuin kotiin kukkakimppu kädessäni ja hymy kasvoillani. Juoksin portaat ylös... vain löytääkseni vaimoni vuoteesta... kuolleena. Vaimoni oli taistellut syöpää vastaan kuukausia ja minä olin ollut liian hurmoksissa naisystävästäni edes huomatakseni sitä. Hän tiesi kuolevansa pian ja halusin säästää minut poikamme negatiiviselta reaktiolta avioeroamme kohtaan. Ainakin poikani silmissä tulen olemaan aina rakastava aviomies.

Ne pienet yksityiskohdat elämissämme ovat niitä, jotka oikeasti vaikuttavat suhteissamme. Ei se ole asunto, auto, omaisuus tai pankissa lojuvat rahat. Nämä luovat pohjan mahdolliselle onnellisuudelle, mutta eivät itsessään pysty antamaan onnea.

Löytäkää aikaa ollaksenne puolisollenne ystävä ja tehkää niitä pieniä tekoja läheisyyden luomiseksi. Olkaa onnellisia avioliitoissanne!
Lähetä kommentti