Kirjamessut 2015

Tämän vuoden Kirjamessut ovat taas takana päin.

Odotan joka vuosi Kirjamessuja ja joka vuosi messuilla tulee vastaan jossain vaiheessa muistutus avioerosta ja siihen liittyvistä kirjamenetyksistä. Tämäkään vuosi ei tehnyt poikkeusta sen kohdalla.
Vastaani tuli useita kirja-/sarjakuvasarjoja joihin oli tehty uusia osia. Olin jo vähällä ostaa kirjan kun muistinkin että senkin sarjan exäni oli viennyt mennessään. Itseasiassa hän vei suurimman osan kirjoistamme. Hyvin monta sellaista sarjaa, jotka olin itse ostanut tai jotka ostettiin yhteisistä rahoista juuri minulle. Itselleni jäi ainoastaan yksi kirjasarja, jonka myös hän olisi halunnut ottaa mukaansa, mutta josta sitten suostui pitkin hampain luopumaan.

Tämä ainokainen kirjasarjani on Forgotten Realms, johon joka vuosi ostan uudet kirjat Kirjamessuilta. Viime vuonna oli tullut ainoastaan yksi uusi kirja, mutta tänä vuonna lompakkoa kuihdutti neljä uutta kirjaa. Harmi että näissä uusissa kirjoissa ei ole koko sarjan kaikkia kirjoja lueteltu. Tulevaisuudessa joudun pitämään tarkempaa kirjaa omistamistani kirjoista.

N sai myös osansa Kirjamessujen annista. Mauri Kunnaksen vauvakirjoja tuli ostettua läjä. Herra Hakkarainen menossa -kirja on perinteinen kuvakirja, jonka saa kiinnitettyä vaikka vaunuihin. Tosin sen renkaassa käytetty muovi on todella kovaa, joten sitä ei kovin isoon kaareen saa kiinni ja ne mihin sen sai kohtalaisesti kiinni sai N myös sen niistä irtikin hyvin nätisti. Jouduinkin muutaman kerran etsiskelemään herra Hakkaraista messujen lattioilta. Loput kirjat ova kuva-äänikirjoja. Yhdessä kirjassa kuuluu eläimien ääniä, toisessa ajoneuvojen, kolmannessa soittimia ja neljännessä tunteisiin liittyviä ääniä.

Valkoinen ristikko on äänen aktivointialue

Se mikä on kaikkein parasta näissä kuva-äänikirjoissa on "nappi", jolla saa äänen kuulumaan. Kaupoissa myytävät kuva-äänikirjat vaativat yllättävän voimakasta painallusta, jota ei alle 1-vuotias osaa vielä tehdä. Näissä Mauri Kunnaksen kirjoissa taas riittää kevyt kosketus äänen aikaan saamiseksi. N oppi hyvin nopeasti että jotain kuvassa pitää painaa, mutta ei vielä ole oikein keksinyt mikä on se oikea kohta. Mutta jos painaa kuvassa sata kertaa eri kohtia, niin eiköhän se oikeakin kohta jossain vaiheessa löydy.

Blogissani on menossa arvonta postauksessa Lippuarvonta kädentaitotapahtumaan ja muihin samaan aikaan Messukeskuksessa oleviin tapahtumiin. Se on auki 2.11.2015 asti, joten käykäähän osallistumassa.

Blue Jasmine

Aluksi ajattelin jättää noteeraamatta tämä elokuva täällä blogissa, mutta huomasin sitten eilen puhelimeni hieman ärsyttävän ominaisuuden. Kaikki blogipostaukseni julkaistaan myös Google+:ssa ja puhelimeni on enempi vähempi kytkettynä Googlen palveluihin. Jokaisen puhelimessani olevan kontaktihenkilön kohdalla on maininta heidän viimeisimmistä Google+:ssa tapahtuneista julkaisuista. Joten huomasin tosiaan eilen että minun nimeni kohdallani on erittäin näppärästi edellisen postaukseni otsikko "Huora!". Nyt vain mietityttää ketkä kaikki näkevät nimeni tuolla tavalla.

Joten nyt sitten puhutaan Blue Jasminesta.

Woody Allenin elokuvat eivät yksinkertaisesti ole minun tyyliäni. Elokuvaa valitessani en vain tullut vilkaisseeksi tekijälistaa.
Minulla oli vanhenemassa plussan 1000 pisteen kuponki ja perinteen mukaisesti käytän ne aina elokuviin. En edes osaa ajatella käyttäväni kupongin 5€:n arvoa mihinkään muuhun. Harmikseni vain viime keskiviikkona teattereiden elokuvatarjonta oli köyhä. Pari 'ehkä'-elokuvaa sieltä olisi löytynyt, mutta ne olivat niin myöhään että olisin luultavasti nukahtanut niitä katsoessani. Joten näillä eväillä mennään.

Mistä elokuva oikeastaan kertoo? Päähenkilönä on nainen, joka on tavallisen ihmisen oloista päässyt kiinni rahoihin ja pitää itseään 'parempana' ihmisenä kuin muut köyhyyteen jääneet. Kiitos miehen toimien, hänen avioliittonsa on ohi ja jäljelle jäi ei-mitään. Hermoromahduksista kärsivä nainen päätyy sisarensa hoiviin, joka yrittää auttaa häntä saamaan jalat alleen.

Päätellen teatterissa kuuluneista naurunpyrskähdyksistä, kyseessä taisi olla komedia. Myönnän että muutama kohta huvitti minuakin, mutta suurimman osan ajasta minua velloi sääli. Ja loppukohtauksessa minun melkein teki pyytää anteeksi sitä että porukka remahti nauruun.

Mutta kuten alussa sanoin Woody Allenin elokuvat eivät ole minua varten. En vain ole samalla aallonpituudella tyypin kanssa.

Apinoiden planeetan synty

Oi tätä autuutta! Pitkän tauon jälkeen sain kuin sainkin itseäni niskasta kiinni ja raahattua itseni teatteriin. Hinku on ollut kova, mutta liha on mitä ilmeisemmin ollut heikko. Siinä vaiheessa kun olisi ollut mielialaa teatterille, ei teatterissa ollutkaan enää mitääm mielenkiintoista katsottavaa.
Nyt sunnuntainakin näytti pahasti siltä. Pitkään pohdin onko Apinoiden planeetan synty katsomisen arvoinen. Minua aina pelottaa nämä uudelleenohjaukset. Päätin kuitenkin uskaltaa.

Lopputulos oli ihan kelpo elokuva. Ainakin se on huomattavasti järkevämpi kuin alkuperäinen Pako apinoiden planeetalta, jossa tulevaisuudesta tulee puhuvia apinoita menneisyyteen ja jättävät jälkeensä puhuvan apinavauvan joka johtaa apinat maan valtiaiksi. Uusi versio ainakin selittää miksi apinoista tuli älykkäämpiä ja pystyivät voittamaan ihmiset vaikka ihmisillä oli aseet ja muut vempeleet saatavilla.

Suosittelen katsomaan, jos haluatte Apinoiden planeetasta järkevämmän.

The Lantern

Poika näkee tytön pudottavan lyhtynsä tulikärpästen perässä juostessaan ja häviten korkean viljapellon kätköihin. Ilta on tulossa ja poika päättää auttaa tyttöä löytämään takaisin tielle keinolla millä hyvänsä.

Adam

Canal+-paketti on luotu minua varten. Viime aikoina siellä on tullut monta hyvää elokuvaa ja sellaisiakin, joita ei Suomen teattereissa ole näkynyt. Ainakaan en muista nähneeni esimerkiksi Adamia edes kaupoissa.

Adam kertoo miehestä, jolla on Aspergerin syndrooma, ja naisesta, joka tutustuu tähän assiin (=suomalaisten aspergerin syndroomalaisten nimitys itsestään).

Elokuva avaa assien maailman nenteille (= assien nimitys neurotypical-henkilöille eli ns. normaaleille ihmisille), tosin mielestäni liioitellen joissain kohdissa liikaa.

Ehkä paras koskaan kuulemani toteamus tuli Adamin naapurilta Harlanilta, jonka hän sanoi Adamin kerrottua Bethin valehtelusta.

"Maailmassa on pelkästään valehtelijoita. 

Meidän pitää vain päättää ketkä heistä ovat rakastamisen arvoisia valehtelijoita."

Typing

Vanhalta mieheltä menee kirjoituskone rikki ja koska viimeinenkin kirjoituskoneen valmistaja on lopettanut toimintansa ihan oikeastikin, joutuu mies astumaan nykyaikaan ja hankkimaan tietokoneen.

Red Riding Hood - Punahilkka

Monta elokuvaa olen ehtinyt katsomaan kuukauden sisällä, mutta ulosantini on ollut sitä heikompaa sorttia.

Yksi näistä elokuvista oli Red Riding Hood - Punahilkka. Elokuva pitää sisällään punahilkan peruselementit: Punahilkan, puunkaatajan ja isoäidin. Ja niiltä osin myös tietää miten elokuvassa käy. Kuten kaikista esittelyistä käy ilmi, niin susi ei ole tavallinen vaan ihmissusi. Toisaalta ei Punahilkkakaan ole mikään pieni tyttö vaan erittäin viriili nuori nainen. Näiden kahden tarinan lisäksi elokuvassa vilahtaa myös kolme pientä porsasta. Harmikseni Pekkaa ja sutta ei ollut, vaikka senkin olisi saanut ujutettua elokuvaan täysin ongelmitta, muista susitarinoista puhumattakaan.

Elokuva itsessään oli kohtalainen. Kovasti metsästettiin sutta, juostiin karkuun ja ruumiita tuli jatkuvalla syötöllä. Jokin siitä jäi kuitenkin uupumaan. Se kuitenkin on varmaa että jälleen kerran elokuvan loppua pidennettiin liikaa turhalla jaarittelulla. Lopputuloksen olisi tiennyt ilman että siitä näytettiin sieltä sun täältä epämääräisiä pätkiä.

Loppukommenttina vielä se että Michael Hoganin roolihahmo oli kuin suoraan Galacticasta tullut.

Black Swan

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi käydä katsomassa Black Swanin. En kadu kyllä tippaakaan rahojen käyttämistä siihen elokuvaan.
Elokuva kertoo yksinkertaisuudessaan siitä miten tähteyttä tavoitteleva tanssija tuhoaa kaiken yrittäessään päästä täydellisyyteen. Äidin ja ympäristön painostus sekoittavat tähden täysin ja ahdistus vain kasvaa elokuvan loppuun asti. Sen ahdistuksen pystyy katsojakin tuntemaan.

Elokuvaa katsoessa tuli pieni harmistus siitä etten lapsena asunut isommalla paikkakunnalla. Kuten varmaan jokainen pikkutyttö, myös minä haaveilin balettitanssijana olosta. Meidän paikkakunnalla ei vain sitä ollut tarjolla. Jossain välissä tuli joku ammattibalettitanssija viikoksi pitämään pienen kurssin paikkakunnan muksuille. Sen ajan olin kuin taivaissa. Ja halu tanssimiseen ei ole vähentynyt, vaikka tiedänkin olevani hyvin kömpelö liikkeissäni. Nykyään saan edes vähän maistella balettia käydessäni läpi perusteita tankotanssikoulussa.

Ne pienet pätkä, mitä elokuvassa näytettiin Joutsenlampea, saivat minut haluamaan nähdä Joutsenlampi ihan teatterissa yhtenäisenä kokonaisuutena.
Toinen huomioni oli se miten paljon musiikki minuun vaikuttaa. Tietyt Joutsenlammen kohdat hivelivät koko kehoani, nostattaen sen jollekin täysin uudelle tasolle. Tuo nautinto on sanoinkuvaamaton. Se tuntuu paremmalta kuin toisen ihmisen kosketus. Toisaalta oikein valittu musiikki ja toisen ihmisen kosketus voivat viedä vielä korkeammalle tasolle kuin pystyn edes kuvittelemaan.

Puu

Eilen kävin katsomassa elokuvan Puu. Tarinan ydin on siinä että perheen isä kuolee ja koko elokuvan ajan käydään läpi äidin sekä lasten toipumista kuoleman tuomasta shokista.
Jos ei ole koskaan menettänyt lähimmäistään, niin tämä elokuva jää melkoisen köyhäksi. Menetyksen tunteneet taas pystyvät löytämään jokaisesta elokuvan henkilöstä jotain samaa mitä tapahtui oman läheisen henkilön kuoleman jälkeen.
Elokuvassa käydään läpi kuka oli kenenkin lempilapsi, miten tyydytetään kaipuu kuolleeseen, miten kuolleen henkilön roolit perheessä jakaantuvat jäljelle jääneiden kesken, mitkä ovat soveliaat käyttäytymismallit muiden silmissä ja milloin voi aloittaa uuden suhteen. Lista on loputon ja niihin ei ole oikeaa vastausta. Ongelmat ovat samat jokaisen menetyksen kohdalla, mutta ratkaisut niihin vaihtelevat ja yhtään väärää ratkaisua ei ole.

Ikävöimme häntä ikuisesti.
Meidän pitää vain oppia elämään sen kanssa.

-Et vaikuta enää surulliselta.
-Onnellisuus ja surullisuus ovat valintoja.
Minä valitsen onnellisuuden ja onnellinen minä olen.

Lady Ice

Kaunis rakkaustarina, joka päättyy uhraukseen.

Julie & Julia

Aikoja sitten ilmestyneiden elokuvien linjalla näköjään jatketaan. Tällä kertaa haaviini tarttui Julie & Julia.

Meryl Streep esittää 1940-luvulla elävää Juliaa, joka miehensä ulkomaankomennuksella yrittää löytää itselleen sopivaa harrastusta ja löytää lopulta itsensä ranskalaisen keittiön patojen ääreltä nauttien mausteiden sekoituksista ja muutamasta ylimääräisestä viinilasillisesta.

Amy Adams on minulle tuttu elokuvasta Lumottu ja esittää 2000-luvun alussa elävää Julieta, joka päättää iltojensa ratoksi kokata ja blogata kaikkien Julian reseptikirjan ruoat.

Julian osalta käydään läpi keittokirjan teon hankaluus ja Julien osalta taas ruoanlaiton opettelun ja bloggaamisen vaikeus. Sekä näiden kaikkien vaikutus parisuhteeseen siinä vaiheessa kun niistä tulee melkeinpä pakkomielle.

Yhä enemmän en voi muuta kuin ihmetellä että kuinka paljon amerikkalaiset oikeasti juovat alkoholia? Jatkuvasti molemmilla naisilla oli joko viini- tai cocktaillasi kädessä.

Jos vain kestää Julian kännimäisen puhetavan, niin tämä elokuva kannattaa katsoa. Ehkä voisin jopa harkita sen hankkimista DVD-valikoimaani.

Niin ja vielä yksi opetus elokuvasta. Ruoassa pitää AINA käyttää OIKEAA VOITA.

Love and Other Drugs

Kävin eilen päivän päätteeksi katsomassa elokuvan Love and Other Drugs.
Traileri lupaa komediaa ja elokuvan alkupuoli onkin komediaa, mutta puolessa välissä koko homma kääntääkin kelkkansa ja muuttuu draamaksi. Alkuosa oli loistava ja kunhan tuosta kelkan käännöstä toipui, niin kyllä loppuosakin menetteli.
Alkuosassa käsitellään luuseria, jota ei kiinnosta sitoutuminen mihinkään ja tärkeintä hänen elämässään on hauskanpito, mahdollisimman monta kaatoa ja paljon helppoa rahaa. Loppuosassa käsitellään miten sairaus, johon ei vielä ole saatavilla lääkitystä vaikuttaa parisuhteeseen ja sairastuneeseen henkilöön.
Nyt kun tiedän millainen elokuva on kyseessä niin menisinkö katsomaan sen uudestaan? Meinasin ensin kirjoittaa ehkä, mutta tarkemmin asiaa pohdittuani päädyin tulokseen: kyllä, katsoisin sen uudestaan.

Jos vain rakastaa toista tarpeeksi paljon, ei välitä toisen sairauksista tai muista heikkouksista tippaakaan. Se rakkaus vaatii kuitenkin paljon uhrauksia, mutta jos sen tietää ja edelleenkin on valmis uhrauksiin, niin se rakkaus on puhdasta.

Mielenkiintoista miten paljon hiustyyli ja parta vaikuttavat ulkonäköön. Pääosan esittäjä tässä elokuvassa on Jake Gyllenhaal.

Tässä on alkuun kuva hänestä sellaisena kuin oli Love and Other Drugs eli mitä luultavimmin hänen normaali ulkonäkönsä.
Minulla katse kohdistui koko ajan olemattomaan suuhun. Ylähuulta ei juurikaan ole ja se häiritsee minua todella paljon miehissä.

Tässä on kuva Jakesta elokuvassa Prince of Persia: The Sands of Time.
Eipä enää haittaa pieni suu. Pitemmät hiukset antavat anteeksi olemattomat huulet. Itseasiassa minusta tuntuu että, jos hänellä olisi tällä hiustyylillä yhtään isommat huulet, niin hän näyttäisi pöljältä.

Huomatkaa myös hänen vartalonsa. Ei yhtään hullumpi ja tuo vartalo on melkoisen paljon esillä myös Love and Other Drugs-elokuvassakin.
Pienellä vahinkolaukauksella löysin netistä myös yhdestä elokuvakohtauksesta kuvan, jossa näkyy vilahdus hänen öööh... kalleuksistaan. Harmi etten tuota tietoa pongannut ennen elokuviin menoa, niin en kiinnittänyt kyseisiin alastonkohtauksiin niin paljon huomiota vaan keskityin vain ihailemaan kiinteää vartaloa kokonaisuudessaan. Toisaalta jos olisin tiennyt sen olemassa olon, niin sitten olisin jäänyt tuijottamaan vain jatkuvasti tiettyä kehon osaa ja jättänyt kaiken muun huomioimatta.

Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä

Elokuva Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä sopii nykyiseen elämänvaiheeseeni kuin nappi silmään. Se kertoo naisesta, joka huomaakin ettei ole tyytyväinen nykyiseen elämäänsä ja päättää jättää entisen elämänsä löytääkseen itsensä taas uudestaan.

Tuo elokuva avasi silmäni nykytilanteeseeni sekä myös menneisyyteeni. Elokuvan myötä tajusin että olen ollut lievästi masentunut jo useamman vuoden ajan. Olen yrittänyt pyristellä pinnalla pitäen kaikesta kiinni etten vajoaisi synkkyyteen. Samalla olen unohtanut kuka oikeasti olen ja millainen olen. Olen ollut hukkumaisillani kaikkeen pahaan ja tuskaan mitä elämässäni on tullut vastaan. Tämä avioero huuhtoo pahat asiat pois, kunhan vain annan sille tilaisuuden enkä haudo niitä mielessäni. Pelastuakseni minun on löydettävä taas oma tasapainoni, elämäniloni. Se mitä olin ennen masennusta.
Olen kiitollinen meidän yhteisistä vuosista. Annan anteeksi viimeiset kolme vuotta. Sieluni on valmis jättämään pahat taakseen ja siirtymään elämässäni seuraavaan vaiheeseen.

A friend took me to the most amazing place the other day. It's called the Augusteum. Octavian Augustus built it to house his remains.
When the barbarians came they trashed it a long with everything else. The great Augustus, Rome's first true great emperor. How could he have imagined that Rome, the whole world as far as he was concerned, would be in ruins. It's one of the quietest, loneliest places in Rome.
The city has grown up around it over the centuries. It feels like a precious wound, a heartbreak you won't let go of because it hurts too good.
We all want things to stay the same. Settle for living in misery because we're afraid of change, of things crumbling to ruins.
Then I looked at around to this place, at the chaos it has endured - the way it has been adapted, burned, pillaged and found a way to build itself back up again. And I was reassured, maybe my life hasn't been so chaotic, it's just the world that is, and the real trap is getting attached to any of it.
Ruin is a gift. Ruin is the road to transformation.

Balance is not letting anyone love you less than you love yourself.

Everything falls apart, my dear. The only thing permanent in life is family.

You wanna get to the castle, Groceries, you got to swim the moat.

You have to learn to select your thoughts the way you select your clothes every day. That’s a power you can cultivate. You wanna come here and control your life so bad, work on the mind. That’s the only thing you should control.If you can’t master your thoughts, you’re in trouble.

― So you fell in love with someone.
― l really miss him.
― So miss him. Send him some light and love every time you think of him, then drop it.

If you could clear out all that space in your mind that you’re using to obsess over this guy and your failed marriage, you’d have a vacuum with a doorway. And you know what the universe would do with that doorway? Rush in. God would rush in. Fill you with more love than you ever dreamed of.

Waiting for him to forgive you is a damn waste of time, Groceries. Forgive yourself.

So the holy truth of the whole adventure here in India is in one line: God dwells within you as you.

Smile with face. Smile with mind. Even smile in liver.

People in Bali understand in order to stay happy, must always know where you are every moment. Right here is perfect balance. Right at meeting of heaven and earth. Not too much God, not too much selfish. Otherwise, life too crazy. You lose balance, you lose power.

Only way to heal is to trust. This okay. To have broken heart mean you have tried for something.

Hella W

Eilen oli taas Veikkauksen elokuvatiistai eli kaksi henkeä yhden hinnalla. Tällä kertaa päädyin katsomaan elokuvan Hella W, joka kertoo Hella Wuolijoen elämästä.

Traileri lupaa jenkkityylistä meininkiä. Elokuva pitää sisällään elementtejä joista saisi aikaiseksi vaikka millaisen seikkailun, mutta niitä mahdollisuuksia ei käytetä hyväksi laisinkaan edes vähän värittämään tarinaa. Koko elokuva on yhtä tummansävyinen kuin tuo traileri ja kertoo vain ja ainoastaan siitä kuinka koko maailma pitää hänen näytelmistään ja kirjoista, mutta on muutoin täysin häntä vastaan.

Mitä minulle jäi elokuvasta mieleeni? Siinä tupakoidaan niin paljon että aloin haistamaan tupakan tuoksun jopa teatterisalissa. Hella edustaa vahvaa suomalaista naista, joka on valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven saadakseen haluamansa. Ymmärrän nyt mistä kumpuaa Niskavuori-sarjan vahvat naiset.

The Hunted ja idea siitä

Katsoin viikonloppuna elokuvan The Hunted televisiosta. Kyllä, kyseessä on jo 15 vuotta vanha elokuva, mutta veti minua puoleensa todella. Pääosassa oli vakavanha miekan heiluttelija Christopher Lambert. Kuolleen naisen pääosassa on ehkä kaunein tietämäni aasialainen nainen Joan Chen (tuttu monelle Twin Peaksista).

Elokuva tapahtuu Japanissa ja niitä maisemia katsellessa aloin kaipaamaan jonnekin täysin erilaiseen ympäristöön pääsyä. Japani on ollut pitkään eräs unelmakohteistani Ranskan lisäksi ja tuo elokuva näytti Japanista sen kauniit puolensa.
Erittäin vaikuttunut olin elokuvan alkuvaiheen hotellista ja rumpuesityksestä. Itseasiassa haluaisin kuulla japanilaiset rummut ihan livenä. Aikani kaivettuani nettiä löysin rumpuryhmän Kodon ja heidän esityksensä löivät minuun täysillä. Ehdottomasti haluan nähdä jonkin heidän esityksistään.

Pikaisten laskutoimitusten jälkeen minulla olisi jopa varaakin tehdä ensi vuonna Japanin reissu... ehkä pääsisin sinne kirsikankukinnan aikaan. Täytyykin alkaa suunnittelemaan mitä kaikkea haluaisin tehdä siellä.
Päätin tässä myös että heti kun vain Helsingin kesäyliopiston kesän kurssit ovat haettavissa, niin ilmoittaudun japanin kielen kurssille. Minun olisi pitänyt käydä kielikurssi jo aiemmin mieheni kanssa, mutta silloin minusta tuntui että jos olisin mennyt tunnille hänen kanssaan, niin hän ei olisi saanut tutustua muihin ihmisiin. Tosin mitä olen kuullut asiasta näin jälkikäteen, ei siihen kurssiryhmään osunut kiinnostavia henkilöitä.

Ai niin, se elokuva... Se oli samaa tasoa kuin Highlander-elokuvat; viihdyttäviä ja voisin katsoa sen oikeastaan uudestaankin.

Täällä Pohjantähden alla osat 1 ja 2

Pitkään olen mielessäni makustellut, mutustelut, imeskellyt ennen kuin sain jotain tänne kirjoitettua Timo Koivusalon ohjaamista elokuvista Täällä Pohjantähden alla 1 ja Täällä Pohjantähden alla 2.

En halunnut kirjoittaa ensimmäisestä osasta ennen kuin olin toisen osan nähnyt ja toisen osan jälkeen en muka löytänyt kirjoitushetkeä niin millään.

Ensimmäinen osa on menevämpi ja sen seurassa viihtyi hyvin. Edvin Laine ja Väinö Linna voisivat olla tyytyväisiä tähän tuotokseen. Toinen osa taas oli niin kovin hidas. Melkein koko aika oli vain hidasta kituuttavaa lämmittelyä ja sitten kun elokuva herätti kiinnostusta, niin eikös esitys alkanut olla loppupuolella ja aloitettiin loppuvenyttelyt.

Suurin kompastuskivi noissa elokuvissa oli ikävä kyllä maskeeraus. Koska elokuvista ei nähnyt vuosilukuja, ei ollut mitään konkreettista asiaa mistä päätellä ajan kulu. Ainoastaan lasten kasvuista pystyi jotenkin aavistamaan millaisia aikahyppäyksiä tehtiin. Aikuisista ei vanhenemista juurikaan nähnyt. Akseli esimerkiksi oli parikymppisenä aivan yhtä vanhan näköinen kuin nelikymppisenäkin... yhtä paljon ryppyjä ja veltto iho.

Kansalaissodat ja talvisodat kuulostavat niin etäisiltä asioilta ja niin kauan sitten tapahtuneilta ettei sitä tule koskaan ajatelleeksi että ensimmäinen tapahtui vuonna 1918 ja toinen taas 1939-1940. Niiden välillä oli vain 21 vuotta väliä eli huonolla tuurilla samat ihmiset ovat osallistuneet molempiin taisteluihin. Tämän lisäksihän on ollut vielä jatkosota vuonna 1941-1944 eli joidenkin kohdalle on sattunut se kolme sotaa ja surun tuojaa. Unohdin täysin vielä Lapin sodankin, joka oli 1944-1945. Huoh...

Rakkauskirjeitä Julialle

Tänään oli taas Finnkinolla superpäivä ja pitihän se käyttää hyväksi. Ongelmia vain tuotti elokuvan valitseminen. Se ei saanut olla sellainen minkä mieheni haluaisi nähdä, eikä se myöskään saisi olla 3D-elokuva. Tietenkin kaikki mielenkiintoisimmat minua kiinnostavat elokuvat olivat saatavilla ainoastaan 3D-versioina ja melkein jätin väliin tämän kertaisen superpäivän.
Päädyin kuitenkin katsomaan Rakkauskirjeitä Julialle. Oli outoa olla täpötäydessä näytöksessä, jossa näytti olevan ainoastaan yksi mies. Kaikki muut olivat naisia. Selkeästi tämä hömppä on tarkoitettu naisille.
Mitäpä sanoa elokuvasta... En menisi katsomaan sitä uudelleen. Elokuva oli kokonaisuudessaan liian hömppää minun makuuni ja kaikkein parasta koko elokuvassa oli maisemat. Jos pohtii joskus Italiaan matkustamista, niin tällä saa nostettua loistavasti matkakuumeen.

Nyt kun olen nähnyt elokuvan, katsoin sen netissä saatavilla olevan trailerin uudelleen. Trailerissa on koko tarina, elokuva ei tuo siihen mitään yllätyksiä. Joten, jos olette nähneet trailerin olette nähneet elokuvankin.

Ja totta kai elokuvassa soi myös tämä kappale.

Tulikärpästen hauta ja Hiroshiman poika

Tänään 6.8.2010 on kulunut 65 vuotta Hiroshiman atomipommista. Mikä sen parempi tapa kunnioittaa muistoa kuin katsomalla sotaan liittyvä elokuva ja lukemalla sarjakuvia. Ja missään tapauksessa ei mitään sotasankareista kertovia, vaan viattomien ihmisten kohtaamista kärsimyksistä.

Löysin DVD-hyllyn kätköistä Studio Ghiblin animaation Tulikärpästen hauta, jossa seurataan 4- vuotiaan tytön ja 14 vuotiaan pojan selviytymistä Koben pommitusten jälkeen. Tämä jos mikä on elokuva, joka kykenee näyttämään ihmisille millaista sota oikeasti on viattomien ihmisten kohdalla. Kaikki länsimäiset elokuvat antavat sodista niin kovin positiivisen ja sankarillisen tapahtuman, mutta tämä piirretty pistää kyllä ajattelemaan.

Traileri on kalpea aavistus tuosta animaatiosta ja antaa aivan liian iloisen kuvan. Tätä katsoessa kannattaa varata lämmin kainalo ja nenäliinapaketti lähelle, sillä ihmisen kuihtuminen ja raadollisuuden näkeminen ei ole mitään mukavaa katseltavaa.

Toinen päivän seuralaiseni on ollut Hiroshiman poika. Kyseisen sarjakuvan tekijä on ollut itse elänyt toisen maailmansodan aikana ja se näkyy myös kirjassa. Sarjakuva on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kertoo ajasta ennen Hiroshiman atomipommia ja päättyy räjähdykseen. Toinen osa kertoo ajasta jälkeen räjähdyksen ja se ei ole mitään nättiä katsottavaa. Ensimmäisen kirjan aikana tulee naureskeltua joillekin poikien kolttosille, mutta toisen kirjan aikana alkaa säälimään ihmisten kohtaloa ja inhoamaan kaikkia "sotahulluja". Itseasiassa joissain kohdissa tulee lievästi huono olo, jos alkaa liikaa pohtimaan tilannetta.


Jokaisen sotia ihailevan kannattaa katsoa tuo elokuva ja sarjakuva ja miettiä sen jälkeen sotien merkitystä uudelleen. Länsimaat ihannoivat aivan liian paljon sotia. Uutisissakin annetaan melkoisen sotapositiivinen kuva vaikka samalla puhutaankin kuolemista.

Ruusu on peräisin muuten Veripalvelusta. Kävin tänään luovuttamassa vertani 15. kerran.

Jos rakastat

Pääsin katsomaan Jos rakastat-elokuvaa ennen virallista ensi-iltaa. Näin myös Neil Hardwickin ja Elli Vallinojan livenä. Harmi vain ettei kaikki yleisöstä arvostanut sitä että näkee elokuvan tekijöitä esittelemässä elokuvaansa. Vieressäni istunut nainen veti pop cornia naamaan sellaiseen tahtiin, Neilin ja Ellin kertoessa juttuja, että olisi luullut hänen katsovan televisiota kotonaan. Hävetti istua hänen vieressään varsinkin kun sali oli valaistu siten että yleisölle päin oli kirkkaat valot ja meidän penkkirivi oli toinen edestä juurikin edessä puhujien kohdalla.

Suomalaiseksi elokuvamusikaaliksi tuo on todella hyvin onnistunut. Musiikin määrä on valtava olematta kuitenkaan liikaa. Kappalevalinnat olivat hyviä, paitsi yhdessä kohtauksessa. Kyseisessä kohtauksessa käsitellään onnettomuuden uhria ja taustalla poliiset sekä palomiehet tanssivat iloisen musiikin tahdissa ja vetelevät pizzaa naamaansa. En ymmärtänyt ollenkaan kyseistä kohtausta enkä saanut kiinni edes laulun sanoista kun koko tapahtuma hämmensi minut täysin.

Pidin itseasiassa elokuvasta niinkin paljon että voisin mennä katsomaan sen uudestaankin. Ja se jos mikä on todella harvinaista, varsinkin suomalaisten elokuvien kohdalla.

Jos pidät musikaaleista ja suomalaisesta kevyestä musiikista, niin voin suositella lämpimästi tätä elokuvaa.

Saiturin joulu (3D)

Niin kovasti kuin vannoinkin edellisen 3D-elokuvakokemukseni jälkeen etten menisi sellaiseen enää koskaan, niin enkös vain löytänyt itseni taas sellaisesta.

Tällä kertaa kokemus ei ollut ihan niin huono kuin edellisellä, mistä voi suoraltaan kiittää edellistä kokeilukertaa. Menimme suosiolla istumaan salin perälle, mistä pystyimme näkemään koko elokuvan yhdellä silmäyksellä kuten televisiosta. Se vähentää elokuvissa käynnin miellekkyyttä, mutta parantaa 3D:n kuvan laatua sillä silmien ei tarvitse liikkua ollenkaan ja tällöin kolmiulotteisuuden effektikin toimii. Tosin elokuvan loppupuolella silmät alkoivat kärsimään kuivumisesta ja se ei ole kovin mukava tunne erityisesti piilarit päässä ollessa.

Saiturin joulu on klassikko ja huonoimmillaankin se on hyvä. Monen eri version näkemisen jälkeen sitä keskittyy enemmän toteutuksen seuraamiseen kuin itse tarinaan. Ja tämä versio miellytti minua todella paljon. Kaupunkinäkymät olivat todella mahtavia ja teki itselläkin mieli päästä osalliseksi kuvaa. Hahmot olivat hyvin toteutettuja ja niitä katsellessa huomasi tutkivansa lähikuvassa olevan henkilön ryppyjen määrää. Yhtenä äänenä elokuvassa on Jim Carrey ja hieman pelkäsin sitä miten hänen äänensä ja elkeensä loistavat läpi. Pakko kuitenkin näin jälkikäteen myöntää että eipä sitä ääntä olisi Jimin ääneksi tunnistanut ilman tietoa asiasta.
Yksi asia minua häiritsi äänissä. Herra Scrooge puhui ainakin minun korvassani intialaisittain, ei vahvasti mutta selkeää D-aksentti kuului jatkuvalla  syötöllä. Muilla hahmoilla tuota aksenttia ei ollut, mikä aiheutti aksentin ärsyttävyyttä vielä entisestään.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä Saiturin joulu on erinomainen versio ja se toimisi varmasti myös 2D:näkin loistavasti.